Niinhän siinä sitten kävi, että Elvis antoi Ava-tyttöselle oikein odotetun synttärilahjan eilen 17.3.2010. Toivottavasti tämä toivottu paketti tuottaa tulosta ja edessä on taas monta pientä jalkaa kannattamassa pikkuisia parsoninalkuja. Elviksen kaukainen serkkupoika Ruåttista yritti lämmitellä ensin Avaa, mutta Tuurella oli selvästi hakusessa pitempiaikainen suhde kuin muutaman päivän aktit. Elvis sen sijaan lämmittelee lanteitaan myös leikatuilla uroksilla, joten lanneliike oli hallussa tälläkin kertaa. Ava oli ensin sitä mieltä, että hän kouluttaa tätä poikaa ja leikki vaikeasti tavoiteltavaa. Elvis sen sijaan innoistui vielä enempi, mitä hankalampi Avaa oli lähestyä. Lopulta pariskunta pääsi yhteiseen säveleen ja Avan synttäripäivä oli rakkautta täynnä.

Noin neljän viikon päästä ollaan taas viisaampia, mitenkä kävi. Lisää kuulumisia ja väliaikatietoja voi käydä urkkimassa Avan kasvattajan Pitmywits-sivuilta.

Elviksen jo syntyneet Mahottoman pennut voivat hyvin ja kasvavat vauhdilla. Sunnuntaina sitten vihdoin pääsen starttaamaan Rengon suuntaan ja lulluttamaan noita ihania karvapalleroita Taidanpa räpsiä muistikortin täyteen kuvia ja tukkia niillä Turpiaisen sivut

Tässä otokset Elviksen ja Rikan kakaroista. On muuten oivan värisiä yksilöitä. Muuten vielä nuo koirat vaikuttavat enemmänkin marsun poikasilta kuin parsonrussellinterriereiltä, mutta eiköhän niistä lähiaikoina kuoriudu oikean näköisiä elukoita.

May I present; Elviksen ja Rikan aikaansaannokset!

Melkein Elviksen luukölaik, mut ei ihan. Isänsä poika

Silmäpuolipoika

Hurmaava tyttötrio!

Mielestäni kakaroilla on mitä mainion väritys. Varsinkin tytöt ovat niin erikoisen ja kivan värisiä, toivottavasti tulevat olemaan karvaltaankin mukavia.

Mahottoman kennelin huoltajalla Annella on kohta kädet täynnä hommia: Rikan “isosisko” synnytti vain neljä päivää ennen Rikkaa 6 pientä pastorikakaraa. Omien huollettaviensa lisäksi jaloissa vipeltää kohta siis 11 terrierinalkua.

Näinköhän maltan odottaa, että pennut kasvavat tarpeeksi isoiksi että pääsee niitä lulluttelemaan

Ps. Näistä pennuista on vielä muutama vapaana, vinkvink

Pohjustukseksi tekstille: en ole roturasisti, ainakaan koirista. Tai en tunnusta. Mutta ihmisistä olen, yksi rotu ihmisistä nostaa niskakarvat pystyyn. Se ryhmä on “Meidän koira on kotikoira, pieni koira tms. koira, ja sitä ei tarvitse kouluttaa”.

Lähdettiin Tuoreen Isin kanssa iltalenkille omille kulmille koirien ruuhka-aikaan. Ensin vastaan “asteli” pikkutsihuhuhahaha, joka fleksissään ampaisi melkein Elviksen kinttuun kiinni. Setä ohkasen narun toisessa päässä ei tehnyt elettäkään poistaakseen tilanteesta pikkutsihuhuhahahaan, vaan katsoa möllötti kuin halpaa makkaraa meitä, kun yritin tilanteesta pois.

Hetken päästä vastaan tuli Isohko Terrieri. Keski-ikäinen täti tuli mutkan takaa iloisesti ravia, kun Isohko Terrieri fleksi natisten päätti näyttää mihin nyt mennään. Meidän äkättyään Isohko Terrieri iski keskelle tietä jarrut pohjaan ja aloitti hurjan ärinän. Täti siinä sitten yritti tohkeissaan kelailla kahden käden kanssa fleksissä ja valjaissa ollutta koiraansa keskeltä tietä pois. “Ohituksen” jälkeen kuulin takaani tätimäisen torumisen; voivoi pikku karvanaama ei me nyt noin saada toimia kun tulee pikku koira ihana vastaan niin ei tuolla tavalla saa käydä kiltti koira. Hyi.

Kohta vastaan tuli verkkaisesti noutaja, jonka fleksin toinen pää ei selvästi halunnut nähdä meidän tulevan kohti. Koira jolkotteli toisella puolella jalkakäytävää kun lauma ohjaajia toisella puolella. Nyrpeänä siinä sitten pari metriä ennen kohtaamista rupesi ohjaaja kerimään koiraansa lähemmäksi päästääkseen sen heti meidän kannoilla taaksemme. Hyvä ettei hanuriin törmännyt kun niin lähelle puski takaapäin.

Seuraavan mutkan takaa kuulin jo ääniä. Setäpuolinen mies siellä yritti toppuutella Nuorta Noutajaansa, jolle hihna oli selkeästi käynyt aukomaan päätään. Nuori Noutaja oli hampaat tanassa repimässä omaa hihnaansa leikkikentän penkassa setän kanssa kun kävelimme ohi. Oikein säikähdin, kun oltuamme heidän kohdalla päätti tuo Nuori Noutaja ottaa ja lähteä moikkaamaan toista koiraa, ja setä ketterästi kuin gaselli kirmasi koiransa perässä pitkin hankia. Ehdittiin alta pois, onneksi. Parin sadan metrin päästä käännyin katsomaan taakseni; siellä se parivaljakko seisoi ja tuijotteli peräämme.

Mikä ihme noita ihmisiä siellä fleksin toisessa päässä oikein vaivaa? Ovatko ne ikinä kuulleet hallinnasta tai nähneet “normaaleja” koiria liikenteessä? Eikö kauhistuneet katseet ohitustilanteessa kerro mitään aihetta katsoa peiliin tai siihen narun toiseen päähän ja kiinnittää huomiota siihen käytökseen? Onko tosiaan niin, että näitä pikku- ja isorekkuja ei viitsitä normaaleille käytöstavoille kouluttaa?

Olen ollut siinä käsityksessä, että pienet lapsetkin opetetaan tavoille, kukin tavallaan. Koirastahan monesti puhutaan perheenjäsenenä jne. Miksi lapsen pitää osata käyttäytyä edes välttävästi ihmisten ilmoilla, mutta koiran ei? (Pahoittelen tässä yleistystä, niitä poikkeuksia sekä lasten että koirien kasvatuksessa löytyy. Lapsettomana on hyvä huudella..)

Varmasti ainakin suhteellisen moni itsetietoisen pienen terrierin omistaja ja kanssaeläjä on taistellut hihnan kanssa, miten pitää toimia. Hankalia tilanteita on: toiset koirat, ihmiset, pyörät, kelkat, autot jne ovat varmasti tuottaneet tavalla tai toisella harmaita hiuksia. Mutta kun vähän viitsii tehdä selväksi sinne alemmalle tasolle hihnassa, että mikä on hyväksyttyä ja mikä ei, kaikkien elämä on huomattavasti helpompaa. Näin minä ainakin itse koen.

Elviksen kanssa ollaan jo onneksi päästy siihen saakka, että minun kanssa hihnalenkillä ei muihin koiriin saati ihmisiin tms. tarvitse kiinnittää huomiota. Jos muita on lenkkiseurana, hihnassa vetäminen on hittijuttu. Elvis ei enää siis edes kiinnitä juuri huomiota muihin koiriin vaan ohittaa ne pääsääntöisesti hyvin. Jos vastaantuleva koira ärähtää, antaa Elvis kyllä äänimerkin että kyllä täälläkin osataan. Jos poika syystä tai toisesta kiinnostuu vastaantulijoista tai ohittajista, tiukka ja matala ei riittää lopettamaan aikeet niihin anturankuviin. Ei meillä tule kuuloonkaan että jäädään tuijottelemaan perään tai haistellaan kaikki koirat jotka vastaan tulevat, saati että hihna kireellä ohitetaan haukkuen kaikki mikä liikkuu tai on paikallaan, tai odottamaan paikalleen että se naapurin rekku sieltä tulee kohdalle että voidaan hyökätä. Ei. Meillä kävellään hihnassa silloin kun siinä ollaan, eikä silloin leikitä ja hilluta ja huudella.

Olisi mielenkiintoista joskus nähdä, miten noilla tsitsuhuhuhahahaloilla, Isohkoilla Terriereillä ja Isottelevilla Noutajilla hoidetaan kotona asiat. Mahtaa olla showta kynsien leikkuut ja muut hoitotoimet. Koirilla tosin ei varmaan ole peräkiree olo, saavathan ne varmaan tehdä juuri sitä mitä haluavat ilman seurauksia.

Onneksi iltalenksulla vastaan tuli myös kaksi kolmikkoa, joille teki mieli nostaa pipoani. Pari lapinkoiraa tuli nuoren naisen kanssa vastaan, eikä naisen laumassa ollut vaihtoehtona urista vastaantulijoille. Loppusuoralla, juuri kun mammastakin oli tulossa näiden ajatusten kanssa vähän peräkiree, asteli vastaan nuoren pojan kanssa hienosti hallinnassa olevat kaksi sakemannia. VAU.

Ja vielä lopuksi niille, joilla on pihassaan aita, pieni lapsi ja lunta: Tehkää selväksi sille muksulle ettei kannata hypätä aidan päältä koiran selän taakse penkkaan juuri kun koira on haistelemassa naapurin uutisia. Tai sen jälkeen (tai yleensä ikinä) lähteä juoksemaan kiljuen perään kun koira poistuu taluttajineen paikalta. Sanokaa sille lapselle, että koira on eläin eikä sen kapasiteetti riitä miettimään onko se nyt naapurin Ritvan keskimmäisen lapsen pikku kätönen, mikä säikähtäneen koiran suusta kohta löytyy.

-Toisesta päästä kiree hihna-

Pikku-Elviksiä syntyi siis kaksin kappalein ja Pikku-Rikkoja kolmin kappalein eilen illalla 15.2.2010. Elviksestä tuli siis ylpeä isi, vaikkei se varmasti tajunnut vastuun määrää kun tyttöystävä vieraili meillä joulukuussa. Tais olla Miehellä muut ajatukset mielessä..

Kakarat ovat kuulema aikas kookkaita, mutta Rikan eka synnytys oli mennyt hyvin. Muita tietoja tähän hätään ei minulla vielä olekaan, mutta odotellaan jos vaikka kuvia ilmaantuisi joskus

Isi toivottelee lapsukaisilleen vilkasta ja energistä lapsuutta siellä kasvattajan hellässä huomassa

Voi piru että olin viikonloppuna pahalla tuulella. Koko viikonlopun kiukuttelin itselleni ja koiraparoille. Sunnuntaina ajattelin sitten käydä vääntämässä parin tunnin hikitreenit että kiukku laantuisi. Laantuihan se, hetkeksi.

Kun menin kotia, oli Elvis-poika jälleen keksinyt tekemistä ihan itse. Koira PRKL söi miun silmälasit! Joojoo, oma moka, mitäs jätin tavaroita väärään paikkaan. Mutta silti! Olis sitten napannut edes ne kaukosäätimet tai kirjan, mitkä oli myös pöydällä hollilla. Mutta kun ei! Miun ikivanhat ihan ihkut silmälasit on nyt pikkuriikkisinä palasina. Tosin aika taitavasti syötynä: linssit on edelleen naarmuitta. Mutta eihän se paljoa lohduta, kun kehykset on vuodelta miekka ja kypärä ennen käpysotia, joten linssejä ei juuri voi hyödyntää. Kyllä syletti.

Onni onnettomuudessa, sillä Instrussa oli kaikista kehyksistä -50%, wuhuu! Yleensä valkatessa pokia, löydän ne parhaimmat alelaarista. Nämäkin jo edesmenneet lasit maksoivat muistaakseni pokiltaan 50 euroa Yli puoli tuntia eilen mietiskelin ja testailin enkä uskonut tätiä, että kaikki potentiaaliset pokat on jo koitettu. Parit ihan kivat löytyi, mutta olin vähän pettynyt itseeni. Kerrankin olisi ollut mahdollista etsiä jotain uutta ja hienoa, ja parhaimmaksi katsomani kehykset olivat lähes identtiset vanhojen kanssa. Pöh.

Onneksi sain Instrun tätin vielä puhuttua ympäri, että jos vielä löytyisi jotkut pokat mitä en ole koittanut. Löytyihän sieltä sit! Harmikseni huomasin, että kivat hienot kehykset olivatkin kalleimmat mitä liikkeestä löytyi Oli siis otettava kuudes tai seitsemäs rundi, että ne toisiksi parhaat löytyisivät. Onneksi jotain löytyi, ja nyt pitäisi pari viikkoa piilareilla yrittää sinnitellä kunnes uudet lasit tulevat.

Huomasin myös, että minussa ei sitten ole pätkän vertaa muoti-ihmistä (ja kyllä, olen huomannut tämän myös aikaisemmin, nyt se vain jälleen tuli ilmi). Kaikki muotikehykset olivat joko liian blingbling tai muistuttivat armotta äitini hääkuvaa (kirjoittajan huom: vanhempani menivät naimisiin joskus kauan kauan sitten, jolloin muodissa olivat suuret, kuvaputkitelkkarit kuoria muistuttavat lasit. Eli ne lasit on silloin olleet ihan kivat.). Jostain syystä kärpäsen silmiä muistuttavat lasit eivät vain sattuneet minun päähän, vaikka kuinka täti vakuutteli näiden olevan viimeistä huutoa. Pahin yhdistelmä oli sekä blingblingit että sentin paksuiset, lautasta muistuttavat pokat.Nauroinkin tätille, että verkkari-ihmisenä voisi näyttää vähän hassulta hurjat timangit sankojen kyljessä, kun ne olisivat tiettävästi se ainoa naisellinen juttu minussa.

Onneksi laajasta valikoimasta löytyivät sopivan neutraalit ja pikkuisen erilaiset lasit kuin aikaisemmat. Niitä siis odotellessa.

Ainiin, tarjosihan Instru vakuutusta silmälaseille. “Että sitten jos tulevaisuudessa jostain syystä käy niin että vaikka esim. lapsi tai KOIRA syö tai vääntelee lasit, niin tämä vakuutus korvaa”. Piikki ihan suoraan lihaan..

Ja taas sataa lunta.

Reilu viikko sitten sain puhelun ilouutisista. Rikan, eli Elviksen morsmaikun masusta oli bongattu 5 palleroa. Ei kuulema niinkään pientä, sillä lääkäri oli kovasti kysellyt että onko vuorokausista täyttä varmuutta, sen verran suuria jötkäleitä oli ultrassa näkynyt. Nyt sitten vielä kuukauden päivät odotellaan, minkälaisia ärvelöitä sieltä maailmaan putkahtaakaan En malttais odottaa että pääsisin lulluttamaan niitä palleroita. Voi tsiisus, mitenkä ikinä selviän siitä(kin) pentukuumeesta?!

Mutta siis astutukset meni kaiken kaikkiaan ihan hyvin, kerta tulosta on tulossa. Elviksen käytöksen odotin kyllä vähän rauhoittuvan astutuksien jälkeen, ajattelin jopa että johan tuo pojankoltiainen tajuaa milloin niitä narttuja kannattaa vikitellä ja milloin ei. Mutta olinpa väärässä, taas. Tuntuu siltä, että nyt ne leikatut urokset, nartut ja Oikeat nartut kiinnostavat vielä enempi. Huoh. Nolottaa ihan olla puistossa, kun Elvis innoissaan olisi nylkyttämässä kaikkia. Yhden kultsunkin oli pakko lähteä pois puistosta kun sen emäntää kävi niin sääliksi oma koira: kultsu oli ihan innoissaan että joku painii sen kanssa, mutta raukka ei ollenkaan ymmärtänyt että Elvis yritti täysin raiskata sitä jokaisesta eri kulmasta.

Onneksi tutut koirat on aika pitkälle jätetty rauhaan. Jotain taitaa siis Elviksen päässä sittenkin liikkua (?) kun ei herra yritä tuttujen koirien päälle käydä seksuaalisissa ajatuksissa. Toisaalta onneksi Elviksen bestis Lara (Espanjan vinttikoira) on niin korkea, että Elviksen pitäisi kirjaimellisesti yrittää hypätä sen selkään. Sekin on muutaman ison koiran kanssa nähty. Laran kanssa nämä hurjapäät juoksevat isoa rinkiä. Mikä lie paimenkoiran puolikas Elviksessä piilee, kun hurjaa “ajohaukkua” huutaa aina kun muut koirat alkavat juosta kilpaa Jätkä pinkoo mitä ikinä noista pienistä kintuista pääsee. Jostain syystä se ei kuitenkaan ole vielä ikinä saanut Laraa tai Faroa (samanmoinen Espanjan vinttikoira) kiinni.

Yäk. Ulkona tulee taas kilokaupalla lunta. En tykkää. Joku perustavanlaatuinen ajatus on luojalta mennyt ohi: miksi ihmeessä lumi ei kasva maasta samalla tavoin kun nurmikko?! Ei tartteis aura-autoja eikä lumikolia, lunta olis vaan siinä missä sen kuuluiskin olla! Eikä se kastelis päätä ja naamaa ja vaatteita ja kaikkia kuten nyt kun se tulee taivaalta. Yöks. Pakkasetkii oli paljon kivempia.

Noi, nyt on Elviksen näyttelytulokset ajantasalla. Eli voittajassa sijoitus oli kolmas, ei toinen. Noh, ei ollu iso moka

Kämppä ois melkein myyty, eli kauppoja vaille valmis. Muutenki elämä meinaa mennä vähän sekaseksi, mutta voivoi. Elämä on. Kassotaan mihin suuntaan tää tästä kehittyy.

Ei siis tärkeitä asioita tällä kertaa. Pakkanen on sen verran hellittänyt että jo toisen kerran tänä talvena päästiin hakua treenaamaan esineruudun muodossa. Onneksi tämän päivän reenit meni kivasti, sillä toisella kerralla ne ei menny ihan niin kivasti :/ Testasin minä viikko sit Elviksen kanssa myös agia hieman, kovasti on innoissaan sekin kentällä. Pitänee vaan olla varovainen muiden urosten kanssa tässä alussa, ennen kuin poika pääsee hommaan kiinni eikä enää jaksa niistä välittää. Nyt voi olla että saattaa välittää rähinän verran liikaa

Nii. Että sellasta tällä kertaa.

Miten sitä ei saakaan sen vertaa aikaiseksi, että tänne “ehtisi” kirjoittaa. Kyllähän tässä sohvalla tulee koneen kanssa melkein joka ilta istuttua, mutta ei kun ei. Ja asiaakin olisi ollut jo moneen kertaan! Vaikkei kyllä nyt edes tule mieleen juuri mitään, mistä piti kirjoitella. Nooh..

Joulukuun alkupuolella korkattiin Elviksen Voittaja-skabat. Lauantaina oli Voittaja 2009 ja sunnuntaina Pohjoismaiden Voittaja 2009. Pitihän se molempiin näyttelyihin mennä kehän laidalle seisoskelemaan ja jännittämään, milläs mielellä tuomarit ja Elvis mahtaa olla. Ja hienostihan ne meni, taas. Lauantaina oli muistaakseni ( ) suomalainen tuomari, joka tuntui olevan aikas tiukka. Junnukehässä kun odottelin omaa vuoroa, kauhulla katselin kun aivan loistavan näköiset koirat saivat EH:ta. Ohhoh. Muutama sieltä sitten kuitenkin sai miehekästä vaaleanpunaista, ja Elvis oli niistä yksi. Kilpaluokassa Elvis käteltiin sijalle 2 (tai 3, ei voi muistaa) norjalaisen kettuterrierin (anteeks) jälkeen. Sunnuntaina Elvis pokkasi jälleen ERI:n ja kakkossijan, samaisen norjalaisen perässä. Paras Uros-kehässäkin tuli sijoitus neljänneksi ja kotiin kannettavaksi jälleen vara-serti. Kivasti meni siis näytelmät jälleen, tuomarit tykkäsivät ja Elvis käyttäytyi tosi kivasti. Jopa uusi hieno kevythäkkikin on edelleen ehjä, vaikka aikas kova laulanta sieltä välillä kuului kun Elviksen sinne jätti. Mutta joo, plussat kyllä viikonlopusta ja menestyksestä. Ainiin, ja Enzo tempaisi molempina päivinä, ainakin minusta odotetusti, komeimman parsonin tittelit Ihkuu! PM Voittajan arvostelu on lisätty arvostelujen sivuille, Suomen voittajan arvostelua vielä odottelen Heliltä.

Kovasti joulukuussa jo odoteltiin Elviksen geenitestien tuloksia. Elviksen äiti on “linssiluksaatiogeenin” kantaja mutta isi terve, joten geneettisesti sairas Elvis ei voi olla. Asialla meinasi olla hoppu, sillä Heli oli löytänyt pojalle morsiamen Rikka (EEJV-09 Nado Shiz’s Semiramis) kävikin joulun alla muutamaan kertaan meillä kyläilemässä, ja näiden kyläilyjen tuotoksia odotellaan jännityksellä tämän vuoden alkupuolella. Mammaa jännätti ihan hurjasti, mitenkä machoboy Elvis hoitaa hommat. Heli kyllä jo lohdutteli, että isällään ei ainakaan ole ongelmia ollut ja näin uskalsin minäkin epäillä, sen verran kovasti Elvis yrittää astua narttuja ja leikattuja uroksia Eikä niitä ongelmia sitten ollutkaan; hyvä jos neiti ehti meille sisälle kun Elvis oli jo tositoimissa. Siinä ei paljoa lämmittelyjä ja hellittelyjä tarvittu, kun Elvis-poika päätti näyttää miten se rokkarin lantio oikein liikkuu. Poika sai siis joulun kunniaksi pariin kertaan piparia! Odottelua voi käydä seuraamassa myös Rikan mamman sivuilta http://mahottoman.wordpress.com/.

Joulun aikana pidin viikon verran vapaata töistä ennen vuoden 2010 alun kiirettä. Oleskelin Elviksen kanssa Itä-Suomessa kaikkien naapurimaalaisten kanssa, jepajee.. Uusivuosi meni siskolla pelatessa Wiitä ja paukutellessa raketteja. Elvis ei myöskään raketteja osaa pelätä, se kun meinasi väkisin lähteä kaikkien rakettien perään. Hyvä niin ettei pelota. Iskän naisystävän täysin harmiton sheltti kyllä meinasi pelottaa, sen verran piti taas irvistellä toiselle urokselle. Noh, Elvis olikin loppuajan sitten jäähyllä makuuhuoneessa, mitäs ei osaa käyttäytyä. Onneksi jäljellä oli vain yksi yö ennen kotiin lähtöä.

Anu oli myös kotiutunut hetkeksi maailmalta, ja onneksi sen verran ehdittiin että muutaman kerran jutusteltiin. Sen verran meni suunnitelmat sekaisin, että viimeiset treffit piti jättää välistä, harmi. Anu kun kovasti on sitä mieltä, että Islantiin se matka käy jälleen. Nyyh, olisin kyllä pitänyt rakkaan ystäväni pikkuisen lähempänä.

Kovat on ollu pakkaset koko joulukuun ja näyttävät ne jatkuvan pitkälle tammikuuhunkin. On jopa sen verran kylmä, että minäkin päädyn laittamaan koirille takit päälle. Kauhukseni tajusin, että Elviksen vanha takki on jo liian pieni,  ja kiireesti piti tilata uusi. Harmikseni haluamani kangas oli päässyt loppumaan ja toimitusaika pitenee. Toivottavasti ei pakkaset ihan heti lopu että ehdin vielä hienoa uutta takkia näkemään Elviksen päällä.

Pakkaset on näkyny myös muualla kun meidän takkivalikoimassa. Hittolainen, töihin en ole päässyt kertaakaan ajallaan, johtuen VR:n kaikista hiton ongelmista. On syitä miksi käytän yleensä työmatkaani omaa autoa, mutta lukuisten huoltokertojen jne. takia oon joutunu turvautumaan myös “käteviin” ja “kivoihin” ja “rentouttaviin” lähijuniin. Muutama ärräpää on kyllä päässyt Suomen talven takia, johtuen nimenomaan loppumattomasta lumisateesta ja sen takia auraamattomista teistä sekä lähijunien myöhästelyistä yms. AAARGH! Miksi ihmeessä lumi ei voi kasvaa ruohon lailla maasta?!

Tällä viikolla puhelin sitten kilahti merkiksi sähköpostista, ja pitkä odotus palkittiin. Elviksen geenitestin tulos oli saapunut. Komiasti oli kirjoitettu:

Dear Sir/Madam,

The result for your DNA test is:

Wildfay’s Sea Breeze – This dog is CLEAR of PRIMARY LENS LUXATION

JEE! Elvis ei siis kanna sairauteen altistavaa geeniä, vaan on kokonaan geneettisesti terve. Siis ainakin tämän sairauden osalta! HUH! Iso kivi vierähti sydämeltä.

Oliskohan siinä ollut taas vähäksi aikaa kaikki. Ehkä se on puettava taas varpaista hiuksiin saakka hurjasti vaatetta päälle ja vääntäydyttävä pihalle. Onneks ei tartte ite käydä pihalla tarpeilla, saattais pissi kaareen jäätyä.

Palataan

Niin se vaan taas kerran pääsi käymään että yksi vuosi tähän matkamittariin tuli täyteen. Jos ryppyjä jo näkyy, laitettakoon ne töiden ja koirien syyksi, iällä ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä Minä kun olen nuori ja jopa lähes teini, se riippuu vain tarkastelun näkökulmasta ja siitä, mihin vertaa.

Viikonloppuna käytiin Elviksen kanssa Kirkkonummella silmä- ja polvitarkastuksessa. Hyviä uutisia tuli, poika on täysin terve, ainakin noilta osin. Parin viikon päästä olisi sitten Tuusulassa geenitesti, josta selviää kantaako Elvis linssiluksaatioon altistavaa geeniä vai ei. Onneksi poika on korkeintaan sairaan alleelin kantaja eikä voi koskaan sairastua, koiran isä on nimittäin täysin puhdas tästä tapauksesta. Äidillä on löydetty ko. alleeli, mutta koska “sairausgeeni” pitää tulla molemmilta, ei Elvis voi olla sairas. Eli näiltä osin tulevat naisasiat ovat kunnossa.

Viime torstaina käytiin taas moikkaamassa kettua, tällä kertaa molempien koirien voimin. Vähän jännitti miten Turpo reagoi, se kun ei juuri ääniä päästele kun painiessaan Elviksen kanssa. Mutta, toisin kävi! Jo ladon edessä Turpo aloitti matalan murinan ja haukahtelun, joka yltyi hurjaksi haukuksi heti kun ketun näki! Ei siis tälläkään ipanalla ollut ongelmia ketun kanssa. Turpolla oli juuri sellainen meininki, että “kuules tuleppas kettu lähemmäs niin näytän hampaat, mie olen kovempi jätkä ikinä, mie haukun kovempaa. Äläkä liiku siellä häkissä kun mie tuun ja uudestaan haukun siut ihan suohon. Nii, ai että sinne koppiin menit piiloon, mie tiedän että menit sinne, mie haistan siut ja kuulen siut. Mie oon kovempi jätkä, tuu pihalle ni haukun lisää siulle!”

Elvis meni ensimmäistä kertaa luolaan suun ja siinä olevan ahdingon kautta. Kerran jätkä ehti pakittaa pois ja katseli, että täältä ulkokautta olisi kyllä huomattavasti helpompi mennä. Toisen kerran en edes ehtinyt saada koirasta kiinni kun se jo tetsaili sisälle luolaan ihan itse. Tarkasti jopa etupesän ihan hiljaa ja jatkoi aina pellille saakka. Siinä vähän aikaa piti funtsia, että hei, ettekö tosiaan meinaa ottaa tuota peltiä pois että voisin kunnolla näyttää kuka haukkuu ja ketä. Pian kuitenkin tuli jo ääntä luolasta ja Elvis eteni loistavasti ketun perässä jättäen pienen raon ketun ja itsensä väliin. Meni kuitenkin ihan matalampiinkin kohtiin haukkumaan eikä jäänyt ahdingon taakse. Hienosti siis meni jälleen kerran. Nyt onneksi alkaa talvitauko niin saa poika päässään miettiä, mitäs sinne luolaan oikein jäikään.

Turpolle taisi kettuilusta jäädä kunnon fiilis päälle. Eilen lenkillä ollessamme isä ja poika ajelivat suhteellisen kookkaalla kauko-ohjattavalla autolla. Ja tällä kertaa se oli Turpo kun alkoi haukkua ja heilutella häntää ja tempomaan. Siellähän meni saalis eikä mamma päästä edes perään! Pieniä koiramaisia piirteitä alkaa tuosta neidistä siis löytyä.

Muuten elämä menee niinkuin ennenkin. Töissä joutuu istumaan, vaikka Etelä-Suomeakin on jo talvi hellinyt. Tälläkin hetkellä olisi niin loistava ilma olla pihalla ja ihastella talvimaisemia, sen kerran kun niitä täällä on. Mutta kun ei. Pitänee sitä sitten taas kaivella raportteja esille, laittaa leuka rintaan ja rientää kohti uusia pettymyksiä.

Kettu siis kuittaa, ainakin ensi kevääseen saakka.

On jo aikoihin eletty. Minä, kuka en vieläkään tunnusta pitäväni juoksemisesta, menin ja ostin itselleni ihan oikeat juoksukengät. Siis JUOKSUkengät. Uskokaa tai älkää, mut miun reikäiset lenkkarit ovat historiaa!  Tosin niitä ei vielä ole viety roskiin, jos niitä vielä tarviis joskus…

Oikein goretex-juoksulenkkarit lähtivät pudget sportista (pehmeellä peellä) mukaan. Olimpa ihan oikea tuhlari, sillä samalla kertaa sponsoroin itselleni myös juoksuasun, sillä näinä suhteellisen viileinä syysaamuina ei enää oikein pelkissä vanhoissa jazz-housuissa kipitellä. Kyl nyt kelpaa kirmata gasellin lailla pimeinä aamuina pitkin asfaltteja. Välineurheilua, sitä siis. Odotan kyllä edelleen milloin tämä lenkkeilyn “riemu” jättää miut, sillä eihän miun kuulu näin pitkään jaksaa juoksennella heti aamutuimaan. No, ehkä tämä kevääseen mennessä menee ohi.

Ei muuten ollut mikään yksinkertainen juttu tuo kenkien osto. Oli jos jonkinnäköistä ja -mallista lenkkaria hyllyt pullollaan. Vaatimuksena oli, että kenkien täytyy kestää myös vähän vettä, ja niillä pitää myös pystyä kävelemään. Oli siis pakko kysyä konsultaatioapua myyjältä. Tämän jälkeen sitten selvisikin, että jos tahtoo juosta normissa kaupunkimaisemassa, niin samoilla vedenkestävillä kengillä ei sitten voi juosta kesällä. Maastokengät ovat sitten asia erikseen. TÄH! On sellasta pohjaa ja iskunvaimennusta ja lämmikettä ja jotain, mistä en edes tajunnut. Ja kuulema talvijuoksuun suunnitelluilla kengillä myös kipeyttää kesällä jalkansa. Taidetta.

Kengät kuitenkin sain ostettua ja niitä on jo myös testailtu. Oli pikkusen eri asia kävellä ja juosta tuollasilla ihan siihen suunnitelluilla tossuilla. Olo oli tosiaan kun gasellilla kun niin kepeästi jalka nousi! Heittämällä kirmasin pitemmän lenkin kuin aikaisemmin eikä jalat olleet yhtään väsyneet. Kyllä niillä näköjään jotain merkitystä on, varusteilla nimittäin. Eli jos miullakin olis piikkarit, niin olisin varmaan lähes yhtä nopea kun Usain Bolt. Vähintään.

Ja muihin aiheisiin. Viikonloppuna pistäydyin isin suunnassa Imatralla ja siivotuttamassa koirat Lappeenrannassa. Oltiin siskojen kanssa TOSI ahkeria ja siivottiin iskän omakotitalo ikkunoita ja kaappeja myöten. Koirilla olikin tekemistä kun sekä pihalla että sisällä tapahtui hurjasti kaikkea, eikä millään meinannut ehtiä vahtimaan kaikkia tekemisiä. Jotain meinasi väistämättä jäädä näkemättä. Iltasella käytiin myös mettälenkillä, ja 18 vuoden Imatralla asumiskokemuksen jälkeen pystyin silti eksymään metsään. Nyt se otsalamppu olisi todellakin ollut tarpeen. Kävi muuten ilmi, että myös isälläni on otsalamppu, joten hänkin on selvästi katu-uskottavampi kun mie

Otsalampusta puheenollen, huomasin eilen illalla että pitäisi vissiin vaihdattaa patteri koiran valopantaan sekä ostaa toiselle koiralle jonkunlainen valonlähde. Näppärästi koirat katoavat pimeään peltoon ja metsään, vaikkei lunta vielä olekaan maassa. Ja kun tähän yhtälöön lisätään juoksentelevat jänikset, niin piakkoin en enää löydä koiriani millään. Valonlähteen avulla voisin edes vähän havainnoida, että tuonne suuntaan ne vielä joskus juoksi. Eihän se tosin takaa että ne enää siellä suunnassa olisi, mutta harjaantuneena jäljestäjänä voisin vaikka mennä niitä etsimään kun tiedän mihin suuntaan ne pinkaisivat.

Mitähän muuta. Huomenna olisi tarkoitus mennä taas haukkumaan kettu maan rakoon, tai sieltä pois. Turpo ei vielä kettua olekaan nähnyt, joten katsellaan mitäs neiti siitä huomenna tuumaa. Elviksen silmäkulmakin alkaa olla terve, tulehdus on kokonaan hävinnyt. Nyt vain odotellaan, että josko karva kasvaisi silmäkulmaan takaisin ja puuttuvat pigmentitkin vielä löytyisivät. Ei vissiin muita ihmeitä tällä kertaa. Taaskaan.