Jeejeejeejee! Wuhuu! Oujee!

Käytiin siis pyörähtämässä Helsingin Kesänäyttelyssä sunnuntaina 25.7.2010. Kaikki näyttelyrituaalit Sarin kanssa tehtiin kuten ennenkin; oli saunaa, seuraa, ruokaa ja juomaa. Ja aikainen aamuherätys. Mutta tällä kertaa se herätys kannatti.

Parsoneita oli kehässä kaiken kaikkiaan 17, joista 7 Elvis mukaan luettuna oli urosten avoimessa luokassa. Voivoi, olipas avoimeen ruuhkaa. Tuomarina oli Marie Hogarty Irlannista, eikä minulla ollut mitään tietoa minkätyyppinen tuomitsija on kyseessä. Olin tosin niin uuvuksissa edellisestä illasta sekä koko kesän töistä, että en oikeastaan jaksanut edes jännittää. Tästä jumituksesta kertonee myös se, että eipä tullut mieleeni ostaa edes luetteloa.. Onneksi Anja ja Marja-Leena olivat kirjanneet kaikki tulokset muistiin, että ROP-koiran omistajana pystyin täyttämään velvollisuuteni ilmoittaa tulokset foorumille. Olisi ollut noloa jos tuloksia ei olisi ollut..

Ensin näytti siltä, että tuomari jakaa vain kaikille EH:ta. Tuli melkein sama fiilis kuin voittajassa viime jouluna. Mitähän sitä oikein odottaisi.. Noh, tuomari kuitenkin taisi sen verran tykätä Elviksestä, että ERI napsahti ja kilpailuluokassa rankattiin ensimmäiseksi. Paras uros -kehässä ei juuri tunkua ollut, olisikohan kaikki neljä koiraa kehässä ollut. Sieltä se viimeinen serti sitten tulla tupsahti ja sitä myöten myös Fi MVA titteli! Ei huonosti; ensimmäinen näyttely 2-vuotissynttäreiden jälkeen! Kyllä jaksoi hymyilyttää

ROP-kehässä sitten jännäilin, että mitähän Elvis tuumaa kun taas on takana narttu. Tästä ei aikaisemmin kovin hyviä kokemuksia ole ollut, poika kun kävelee sitten väärin päin kehässä. Liekö johtunut Elviksen väsymyksestä vai mistä, mutta ei se tajunnut koko narttua. Paitsi kun ROP-kuvaa alettiin ottaa ja Elvis kääntyi toisin päin.. Yhtäkkiä kuului *naps* ja jännitys hihnasta oli kateissa. Kaskas, ketju näyttelyhihnasta oli katki ja Elvis nartun peräpäässä tekemässä tuttavuutta Tuomari vähän kateellisena vihjaisi, että hänkin on nainen että häntäkin voisi koira katsella, mutta Elvis ei vissiin noista vanhemmista naisista niin välitä No, onneksi tuomari välitti kuitenkin Elviksestä ja ojensi ROP-ruusukkeen.

Ei siis auttanut antaa väsymykselle periksi, vaan oli jäätävä odottelemaan isoa kehää (ihan kun se olisi ollut kamalan vastenmielistä) ja sitä varten oli lähdettävä etsimään uutta talutinta. Tällä välin Marja-Leena ja Sari olivat hoitaneet meille asianmukaiset ruusukkeet ja pahvilaput, niitä kun ei kehäsihteeri tajunnut kehässä antaa. Jälkikäteen sai myös käydä pyytelemässä lisämerkintöjä arvosteluun, siitä kun puuttuivat serti- ja valiomerkinnät kokonaan.

Loppupäivä kului sitten odottelussa ja “valmistautumisessa” isoon kehään ja isoon koitokseen. Tuomarina ryhmässä oli samainen kuin omassa kehässä, joten tuttua juttua oli luvassa.

Kun vihdoin päästiin kokoomakehään, tuntui että siellä ei ihmisillä ollut mitään järkeä päässä. Yksi tyyppi tuli liian myöhään kehään eikä löytänyt paikkaa, joten päätti sitten tulla suoraan meidän eteen niin, ettei tuomari nähnyt meitä. Kun huomautin asiasta neidille niin nyrpeenä vaan katseli takaisin. Eikä liikahtanut.. Lisäksi kaikki koirat tuppautuivat ihan liian lähelle. Isolla porukalla oli käytössään koko kehä, ja sinne ne muutamaan nurkkaan kaikki tunkeutuivat. Pitkän päivän jälkeen oli sekä handlerin että koiran pinna vähän kireällä, joten ärhentelyksi homma meinasi tosissaan mennä, ainakin koirien kesken.. Tästä villiintyneenä Elvis ei meinannut millään kulkea varsinaisessa kehässä nätisti, vaan laukkaili ja nyhti ihan miten sattuu. Onneksi oli paljon koiria kehässä, että kulkumatka oli suhteellisen lyhyt. Sitten vain seisomaan nätisti.

Tuomari alkoi kätellä porukkaa pihalle, ja valmistauduin jo kiittämään nätisti. Ja mitä vielä, siinä se tuomari sanoi että jatkoon vain! Ohhoh! Tää tuli vähän yllättäen. Ennakkoon arveltiin, että saadaan kävellä kierros kehässä ja kätellä tuomaria, mutta nyt saatiinkin tehdä ihan kaksi kierrosta! Edistystä sekin.

Marie Hogarty selvästi oli mieltynyt Elvikseen, sillä isosta kehästä käteen jäi RYP-4 sija! Todella hieno suoritus!

Olin itse vissiin niin väsynyt, että en oikeastaan edes tajunnut mitä tapahtui. Maanantaina alkoi kunnolla asia hymyilyttää ja olen todella ylpeä Elviksen saavutuksesta. Jos ei sillä elukalla aina ihan järki olekaan pelissä toiminnassa, niin kyllä se ainakin ulkomuodollisesti hieno koira on   Olen kyllä muutenkin kuin menestyksen takia siitä ylpeä. Ei varmasti moni olisi uskonut tuota samaksi koiraksi, mikä vuosi sitten huusi kuin tapettava sika aina näyttelyssä. Siinä se poika pötkötti jalkojen juuressa kun mamma seuraili muita kehiä. Eikä juuri hötkyillyt mihinkään tai pitänyt ääntä.

Kaiken kaikkiaan sunnuntai oli siis (aamuherätyksestä huolimatta) todella hieno ja onnistunut! Kiitos kehän laidalla olleille kannustusjoukoille ja fiiliksessä mukana eläneille

Tässä muutama foto sunnuntailta (kuvat Heidi Innala).

Niin, ja se arvostelu löytyy taas sivulta Elviksen näyttelytuloksia.

Kerrotaas ensiksi ne palloleikit. Kaikkihan lähti siitä, että Elviksellä ja minulla ei ole mennyt leikit putkeen. Ja käytännössä tää on tarkoittanut sitä, ettei me olla keskenään juuri leikitty. Elvis kyllä leikkii muiden koirien kanssa (niiden ainakin jota se ei astu) ja itsekseenkin, mutta miun kanssa ei. Ei tule tarjoamaan leluja. Lähtee lelun perään jos sen viskaan, mutta ei leiki. Ottaa siis järjettömästi painetta minusta, kun ei kantti kestänyt.

Nyt asiaan on tullut muutos. Jostain syystä noutoja opetellessa sain Elviksen siihen vireeseen, että se toi minulle pallon. Tajusi heti parista kerrasta, että jos minulle tuo pallon niin ei se tarkoita sitä, että se automaattisesti lähtee pois (vaikka näin en kyllä ole tehnytkään). Pallo vaan lentää uudestaan ja sehän vasta kivaa onkin! Parin heittokerran jälkeen Elvis oli jo niin täpinöissään, että aloitti OMATOIMISESTI hetsaamaan ja repimään. JEE! Se siis tuo minulle lelun ja vielä nimenomaan leikkii MINUN kanssa! Uskomatonta! Oon niiiiiin iloinen tästä edistysaskeleesta että!

Tämä homma nimittäin helpottaa aikas lailla kouluttamista. Namit toimivat siis edelleen, mutta laiskana päivänä en niillä kovin hyvin saa viettiä nostettua. Mutta pallolla saan. Hieno juttu tässä on vielä sekin, ettei Elvis kuumene siitä kuitenkaan liikaa, vaan pysyy sopivassa vietissä. Eikä Elvis enää räi tuodessa palloa metrin päähän, vaan reippaasti kantaa sen minulle saakka että pääsee taistelemaan. Nimenomaan leikkimään minun kanssa. Jee! Tätä jaksan kyllä hehkuttaa pitkään.

Tästä aasinsiltana, huonona sellaisena, meidän agiliitotreeneihin. Aloitin siis Elviksen kanssa Hyvinkään Koiraurheilukeskuksessa vasta-alkavien valmennusryhmässä. Halli on ihan loistava ja kouluttajatkin tuntuvat osaavan asiansa. Opin kahdella ensimmäisellä kerralla taas enemmän kuin vuoteen. Siltä ainakin tuntuu, osasyynä tosin saattaa olla se etten ole kovin usein päässyt treenaamaan. Sain muutaman tosi hyvän vinkin kontaktiharjoitteluun, ja avot Elvis osaakin kontaktin jo kivasti. Näistä on hyvä lähteä jatkamaan

Sitten niitä pentuleikkejä. Ajelin vajaa viikko sitten kamalassa tuulessa Littoisiin ihastelemaan PitMyWitsin Avan ja Elviksen kakaroita. Ja voi jessus että olivat IHANIA! Kannatti ajaa pari tuntia suuntaansa, oli ne niin kivoja. Luonnetta löytyy kaikilta, ihan riittävästi. Enempi pentutestin tuloksista voi lukea Katjan blogista. En olisi millään malttanut jättää kakaroita taakse, mutta pakkohan se oli. Katjalla oli koko ajan silmä niin kovana etten ees yhtään näistäkään pennuista saanut kaapattua laukkuun mukaan

Eilen kävin sitten Jokela-Kellokoski-Hyvinkää -akselilla tutustumassa Elviksen pentuun ekasta pentueesta; Mahottoman Qorea Qruellaan eli Noppaan. Tai kavereiden kanssa ihan Penaan vaan Pena oli kanssa aika tempperamenttinen ja tosi kivannäköinen tyttö. Jännää nähdä mitä kaikista näistä pennuista kasvaa. On kyllä tosi mukavaa kun näiden kakaroiden “vanhemmat” haluaa ottaa yhteyttä ja vielä pitääkin sitä. Toivottavasti tavataan taas pian ja ollaan yhteyksissä! Tässä Penastakin muutama otos: (suom.huom: Pena on siis tuo vähän isompi likka tuolla kesälaitumilla. Sitä edeltävän on niitä tuoreempia pentuja. Tää tyhmä ohjelma laitto kaikki samaan galleriaan enkä jaksa nyt hieroa enempää)

Sitten vielä pitää vähän rutista. Kävin tämän kipuilevan kantapään kanssa fyssarilla askelanalyysissä. Noh, terapeuttihan totesi heti, että jalka on ihan miten sattuu (okei, sanoi vähän nätimmin, mutta tarkoitti tuota). Eli kantapään luupiikki johtuu siitä, että jalka on lähtökohtaisesti väärässä asennossa ja kaikkien mutkien kautta aiheuttaa tuon. Ja tietty tän väärän asennon takana on taas jälleen kerran niinkuin aina ennenkin; liian yliliikkuvat nivelet. Höh. Kovasti nyt juNppaillaan ja kävellään vain korkokengillä, Vain Minun Jalkoja varten tehdyt pohjalliset jalassa. Täytyy kyllä myöntää, että pohjallisista on ollut jo nyt ihan äärettömän paljon apua, kävellessä jo pystyy kävelemään nilkuttamisen sijaan. Tosin koska aikaisemmin kengissä ei ollut pohjallisia, on jalat nyt sitten kipeät rakoista. Mutta sen kestää.

Mitään ihmeparantumisia terapeutti ei lupaillut, mutta sanoi kuitenkin että ehkä joskus tulevaisuudessa maybe pystyn vielä juoksemaan. Näillä siis mennään.

Elvis on otsikon mukasesti ollut tosi esimerkki-Elvis. Käytiin nimittäin parsoneiden ulkomuototuomarikoulutuksessa mallina. Tai siis Elvis oli malli, minä en. Lohjalle siis päräytettiin katsomaan, miltä näyttää uudet tuomarit ja ottamaan vinkkiä, mihin näyttelyissä pitää kiinnittää huomiota. Elvis joutui seisomaan pöydällä tosi pitkään, kun näytillä oli jackrusseli ja kettuterrieri. Hankalinta ehkä oli pitää Elvistä paikoillaan, sillä vaikka uros-jack oli keskellä, oli se kettuterrieri kuitenkin narttu.. Voi jeesus tuota koiraa, se on ihan mahdoton noiden naisten perään! Mie oon vielä pulassa tuon kanssa joskus.. Kuitenkin, Elvis olis kovasti halunnut vilkkaammanpuoleisen kettuterrieritytön luokse, ihan sama oliko välissä uros vai ei. Ihme kyllä Elvis ei kuitenkaan yhtään irvistellyt urokselle, tais olla muut jutut vaan mielessä. Tosin pöytä meinasi pariin otteeseen kaatua, kun Elvis yritti ponkaista tytön luo. Ei onnistunut, onneksi.

Kun sitten Elvis tajusi, ettei sinne nartun luokse ole menemistä, alkoi poika (ihan varmasti kiusallaan) pitämään aikamoista laulukuoroa. Haukottelikin oikein kovaan ääneen, tylsää taisi olla. Tuomarikokelaita pikkusen hymyilytti. Kiitän onneani, ettei missään oikeassa näyttelyssä tartte noin pitkään koiraa seisottaa! Onneksi kouluttava tuomari myös huomautti, että nää koirat (=parsoninkakarat) on oikeasti suhteellisen vilkkaita, joten ei tartte ihmetellä että niillä pikkusen esiintyy tuollaista keskittymisongelmaa

Toinen esimerkki-Elvistapaus on tämän ja viime viikon lenkkireissuilta. En ees uskalla sanoa tätä ääneen ja pikkusen jopa hirvittää kirjoittaa, mutta Elvis on ollut nyt huomattavasti rauhallisempi hihnassa kun aikaisemmin. Kävelee tosi nätisti vetämättä (pieniä nykäsyjä joskus ei lasketa). Ja päästää uroksetkin ohi pelkällä vilkaisulla! Elvishän ei hihnassa aloita räyhää, mutta vastaa kyllä jos ohikulkija/vastaantulija älähtää ensin. Mutta nyt kävi jo moneen kertaan niin, että Elvis ei reagoinut mitenkään. Jopa kun aamulla vastaan tuli entisen naapurin partasuu-snautserit, joille Elvis huutaa jo kilometrin päästä, poika nosti vain niskakarvat pystyyn eikä pörähtänyt ollenkaan! Vautsi! Alkaakohan sillä pikkuhiljaa jotain sähinää tapahtua noissa aivojen synapseissa? Noh, en kuitenkaan pidätä hengitystä..

Ja sitten ehkä se hienoin esimerkkitapaus. Käytiin Nummisissa toisessa luolakokeessa lauantaina. Ja avot, tuloksena BEE!! JEE, BEE! Hieno parannus siis edelliseen keikkaan. Tyhjä luola ei mennyt ihan niin hienosti kun edellisessä. Putkiaivo kun on, niin jäi pyörimään ympyrää vain vasemmalla oleville pesille. Ekaksi yläkautta. Sitten alakautta. Sitten taas yläkautta… Tätä jatkui kunnes tuomari kysyi että jokohan tämä riittäisi

Harmittaa kun koeaikaa ei arvostelulappuseen laitettu, sillä aika oli jotain kolmen ja viiden minuutin välillä. Ei siis kovin kauan Elviksen nokka tuhissut hommissa. Tosin sitä kyllä selvästi kävi harmittamaan kun koe keskeytettiin; kettu pääs pellin taakse piiloon ja Elviksen hommat jäi kesken! Tylsää.

Edellisellä kerralla saatiin kyllä enempi rahalle vastinetta kun koirakin sai työskennellä täydet 20 minuuttia. Nyt tuli minuutille hintaa, mutta ehkä tuo oli parempi noin

Noh, pitäähän minun sitten tilittää viikonlopusta jotain huonoakin. Kaksi polkupyörää varastettiin Järvenpään asemalta. Jeejee.. Olen siis jalkamiehenä nyt, ja aamun niin tiukat minuuttiaikataulut menee ihan uusiks. Epäreilua. Toivottavasti ees se vino poljin hajoaa ja varas tipahtaisi tangon päälle oikein tuskaisesti. Se olis sille nilkille ihan oikein. Kyllä se varmasti naistakin sattuis, mut miestä helpommin ja varmemmin. Toivotaan siis että nilkki-varas-inhottava-hyypiö sais nenilleen kunnolla. Tyhmä kun on.

Hellurei ja hellät tunteet. Aika kuluu ku on kivaa ja silleen Eli edellisestä kirjoittelusta on taas aikaa.

Korkkasin sitten viime lauantaina 29.5. koeurani Elviksen kanssa. Luolakokeessa tuli käytyä, ja treenaamatta Viime syksynä käytiin pari kertaa luolalla, ja koska oli niin runsasluminen talvi, meni pitkään ennen kuin Nummisissa treenit alkoivat. Noh, sitten kun olisin itse päässyt treeneihin, niin ne oli aina peruttu. En kuitenkaan viitsinyt peruuttaa koetta, sillä taipumustahan siinä mitataan Ja niinhän minulla muutenkin on tapana sanoa, että lahjattomat reenaa.

Koe meni pisteellisesti aika huonosti, tuloksena oli C35. Minulle tämä oli kuitenkin erävoitto ja olen Ylpeä Mamma. Pelkona nimittäin oli, että Elvis ei osaa mennä ahdingosta kun on siitä vain kertaalleen vai kahteen kertaan ängennyt. Toinen huoli oli tyhjä luola, sillä sitäkään ei olla treenattu koskaan.

Arvonnassa saatiin numero 1, just se mitä pelkäsinkin. Pystyin kuitenkin rauhoittamaan itseni ja annoin koiran tehdä mitä se osaa tehdä. Ja niinhän se parin kehumisen jälkeen ahdingosta sujahti! Tyhjän luolan tarkastus oli tuomarin sanojen mukaan Täydellinen, koira ei pitänyt yhtään mitään ääntä luolassa. Tosin en meinannut saada koiraa sieltä pois, kun Elvis oli sitä mieltä että koska täällä haisee kettu, sen täytyy olla täällä jossain.

Koska tyhjä luola meni loistavasti, aloinkin jännittämään että meneeköhän poika toista kertaa ahdingosta, kun edelliselläkään kerralla siellä ei ollut mitään. Ja mitä vielä, nyt ei tarvinnut edes kehua kun Elvis ryömi luolaan. Koira kävi katsomassa etupesän ja löysi ketun kaksoispesältä ja ilmaisi sen vähän käheästi. Kun kettu päästettiin eteenpäin, se meni vasempaan pesään. Elvis harhautui ja kääntyi T:ltä oikealle, mutta palasi nopsaan takaisin ja meni painostamaan madallukselle. Vähän poika säikähti kun kettu antoi taikaisin, mutta jatkoi työskentelyään madalluksen takaa. Jossain vaiheessa ihmettelin että mitähän tapahtui kun haukku lakkasi ja liput ilmoittivat koiran suuntaavan pois ketulta, kohti tyhjiä pesiä. Elvis palasi kuitenkin pian takaisin ja uskaltautui uudestaan madallukselle. Olin lisäksi ihmeissäni, että miksi kettua ei tästä enää päästetä eteenpäin niinkuin harjoituksissa, mutta selvisi sitten myöhemmin, että kokeissa se jää jompaan kumpaan kulmaan aina. Treenit ovat sitten asia erikseen

Tuomaria nauratti kovin, että ohjaajakin taisi yllättyä että koira kuumentui ennen riistakoetta. No niinpä tein, sillä ennen riistaa vastasin tuomarin kysymykseen, että tuskin koira riehaantuu. Väärässä olin, nimittäin kun otin koiran autosta ja menin ladolle päinkin, niin hurja haukku ja huuto alkoi. Kyllä, sillä on siis todistettavasti jotakin riistaviettiä

Tuomari jutteli, että oli varsin yllättävä ja erikoinen koe. Osallistujat olivat nimittäin todella nuoria, kaikki 10 koiraa n. kaksi vuotiaita. Lisäksi erikoista oli ollut se, että yhtä koiraa lukuunottamatta joka ikinen koira suoritti tyhjän luolan tarkastuksen täydellisesti eli täysin ilman ääntä. Ja tällä yhdelläkin oli vain muutama intohaukku.

Tuloksena siis C35. Arvostelussa mainittiin, että työskentelystä näkyy kokemattomuus ja koiran nuori ikä, ja vielä rohkaisuksi oli kirjoitettu että todella lupaava koira, jolle ikä varmasti tuo itsevarmuutta työskentelyyn.

Olen siis itse tyytyväinen, ja Elviskin oli läähätyksestä päätellen

Sitten niitä pentu-uutisia. Eli 16.5. syntyneet Omenapennut voivat hyvin ja kasvavat vauhdilla. Pentujen emällä Avalla oli vähän vaikeuksia suoliston kanssa, mutta niistäkin onneksi päästiin ja Avan maidontuotantokin palasi normaaliksi. Littoisissa siis kaikki hyvin Kuvia ja muita turinoita voi käydä tarkemmin lukemassa kasvattajan blogista täältä.

Myös Lappeenrannan suunnalta saatiin vihdoin odotettuja uutisia. Armi (Kinapak Jad Agate) synnytti 3.6. kolme kakaraa, joista ensimmäiset kaksi olivat narttuja ja kolmas uros. Kuvia näistä ei vielä minulla ole, mutta varmasti ajan kanssa Katri niitä minullekin viskaa.

Tänään käytiin Elviksen kanssa moikkaamassa Mahottoman pentueen yhtä ärvelöä, joka asuu tuossa Järvenpäässä meidän lähellä. Kovasti on Iines kasvanut sitten pentuaitaus-aikojen. Kivan näköinen tyttö sieltä pentumaisen ulkoasun takaa kuoriutuu. Vaikka kyseessä oli se pentueen hurjapää ja villi”varsa”, on käytöstavat kuitenkin jo inhimilliset. Reipas pentu on olematta kuitenkaan tyhmänrohkea. Aika suloinen pakkaus siis

Leikit isällä ja tyttärellä sujuivat todella hienosti. Isillä vaan kun on vähän taipumusta seksuaaliseen ajatteluun, piti mamman aika-ajoin olla muistuttamassa leikkitoverin olevan hänen oma tyttärensä.. Alla on muutama otos isän ja tyttären leikeistä.

Ainakin isin sanoman mukaan. Mie olisin kyllä sanonut että se pihalla oleva puu on sireeni (tms.) kun se haisee pahalle ja näyttää ihan sireenille, mut ehkä minä uskon tässä asiassa vähän viisaampiin kuin itseeni. Myös kukkapenkissä kukkii oranssit kukat. Niitä on ainakin neljä! Ja taas viisaampien puheista päätellen kukkien rotukin selvisi; ne on ehkä tulppaaneja. En kyllä edes tiennyt, että tuon värisiä tulppaaneja on, mutta kyllä ne ehkä etäisesti niiltä vaikuttaa. Joten mein pihalla kukkii tulppaaneja! Kiitos työkaverin, joka valaisi mitä kukkasia nämä ovat.

Se yksi keltainen kukka on edelleen mysteeri. En tiedä vieläkään, onko se rikkaruoho vai joku keltainen kukka. Kukkii se siinä toisessa kukkapenkissä, mutta sieltä löytyy kyllä myös Oikeita Rikkaruohoja. Jaa-a, jännä nähdä paljastuuko tän kasvin rotu ikinä. Toisaalta se on kyllä aika ruma kasvi, joten ehkä voisin sen nyppäistä pois ja leikkiä ainakin, että se oli rikkaruoho. Mut kukkiiko rikkaruohot? Vaikeita asioita..

Niinhän siinä sitten kävi, että luolakokeeseen ei tarvitsekaan mennä. Onneksi soittelin setälle mahdollisista treeneistä, kun paljastui että minulle ei ole ilmoitettu kokeen peruuntumisesta. Olisi harmittanut ajaa Vihtiin laina-autolla vain todetakseen, että kettu oli nössö eikä uskaltanut mennä luolaan

Tosin nyt on sitten varattuna kaksin kappalein uusia kokeita. Ajankohdasta en taida uskaltaa paljastaa, sillä nähtäväksi edelleen jää ehdinkö treenaamaan ennen koetta. Eli jos koe menee penkin alle niin kukaan ei muista kysellä miten meni, ja asia jää unholaan..

En oikeastaan kyllä tiedä onko sillä ettei pääse treenaamaan mitään väliä koiralle, mutta minulla saattaisi olla vähän luottavaisempi olo kokeen suhteen jos takana olisi edes yhdet treenit. En siis ole ikinä käynyt minkään valtakunnan kokeissa, mutta sen verran tiedän että jos joku pipariksi menee niin se on yleensä aina siellä hihnan toisessa päässä se vika. Eli ehkä voin ottaa syyn sitten näistäkin kokeista, jos Elvis Ei Vaan Osaa. Ehkä minua se itse koekäyttäytyminen huolestuttaa, tyhjän luolan tarkastuksen lisäksi. Mitäs jos itse hölmöilen jotain tai teen jotain, mitä en saisi tehdä? Mitäs jos Elvis ei menekään ahdinkoon? Mitäs jos se ei haukukaan reikäpellin takana? Otetaanhan muuten pellit pois ketun ja koiran välistä, otetaanhan? Tää oli ihan oikea kysymys. Niin, ja mitäs jos koira menee tyhjään luolaan mutta ei etene siellä?! Ihan kauheeta, en oikeastaan tiedä mistään mitään. Miksiköhän ilmoittauduin kahteen kokeeseen?!

Asiasta kukkaruukkuun. Katja heitti minua parilla valokuvalla pentusista. Kantsii kuitenkin käydä kattomassa Pitmywitsin omia sivuja, siellä on rutkasti enempi kuulumisia penteleistä kun täällä. Tässä kuitenkin muutama otos:

Olen kuvitellut, että kevät tuo ihmispopulaatiosta esille kaikki naiset, ketkä on raskaana ja hörhöt, mitkä muuten vaan kiipeää ylös koloistaan. Mutta tämä kevät onkin tuonut jotain ihan muuta. Nimittäin itsemurhaeläimet. Ja mein pihalle. Pelottavaa.

Kaikki siis lähti joku aika sitten, kun ihmettelin miksi koirat on niin vauhkona pihalla varsinkin aamutuimaan. Syylliseksi ilmoittautui pian orava, joka rohkeasti ravaa pitkin mein pihaa. Sisko epäili, että se orava on ottanut vaikutteita Aidan takaa Hammysta, kun sen liikkeet on ihan verrattavissa tähän julkkis-sukulaiseen. Tiedä siitä sitten, mutta kovin rohkee karvahäntä kyseessä on. Orava ihan selvästi on sitä mieltä, että nyt on hänen reviirilleen muuttanut jotain ihan vääriä tyyppejä, sillä se ihan varmasti tekee vain kiusaa. Orava nimittäin kiipeilee seinällä ja aidan päällä pelkäämättä aidan takana olevia hirviöitä. Joskus se oikein ottaa katsekontaktia ja säksättää, mutta ei tee elettäkään lähteäkseen karkuun. Orava myös ravailee pitkin rännejä niin että kolina käy, mutta aina sen verran kaukana ettei monsterit sitä pääse nappaamaan. Ainakaan vielä. Nähtäväksi jää, kuinka rohkea yksilö kyseessä on. Pari kertaa on ollut aika lähellä, kun orava kirmaa liian alhaalla tai lähellä haukkuja.. Pelottaa ihan. Ei niinkään sen oravan puolesta, se on varmaan tiedostanut riskin tulla iltapalaksi, vaan sen puolesta että siltä ei lähdekään henki heti. Ja yök, mie en kyllä voi sen jälkeen ehkä toimia. Näin jo pari viikkoa painajaisia pelkästään kun näin, että orava juoksi auton alle. Voi raukkaa.

Toinen hullu eläin löytyi eilen naapurin puolelta, ihan meidän oman ulko-oven vierestä. Esteeksi ja aidan aukon peitteeksi on joku näppärä henkilö joskus laittanut vihreän kukkapenkinsuojuksen. Sen takaa piikit törötti ja sähinä kävi. Itsemurhasiili! Mutta ei sekään tajunnut liikkua mihinkään koko päivään. Siellä se makoili ja esitti piikkipalloa kun aidan toisella puolella vauhkottiin elukasta liian lähellä. Voivoi, mihin tää maailma on menossa kun eläimetkään ei enää tunne rajojaan..

Asun selvästi liian maalla, sillä pihapiiristä löytyy myös jättikokoisia jäniksiä sekä ihan liian kovaäänisiä fasaaneita. Nämä kyseiset lajikkeet ovat vielä toistaiseksi tajunneet kestää takapihan puolella, mutta jännityksellä odotan sitä päivää kun kaikki kulmakunnan elukat tekee atakin suoraan meille. Ihan vaan kiusallaan. Meinaa käydä pelottamaan..

Niin, ja luolakoekin on peruttu. En tiedä miksi olen vähän pettynyt, vaikka ehkä näin on parempi. Enhän mie ole päässyt edes treenaamaan jännitystä, saati sitten Elvis luolaan ollenkaan sitten viime syksyn. No, elämä on.

Ja vielä: pentuset sitten syntyivät Pitmywitsin nimiin sunnuntaina 16.5.2010. Kolme komeaa urosta ja kaksi sievää narttua. Vautsi. Kuvia tulee kunhan ehdin latailemaan. Sillä välin tarkempia kuulumisia Katjan käsialalla täältä.

Tunnen melkein itseni Carrie Bradshwksi. Ulkonäöllä ei oo mitään tekemistä tämän argumentin kanssa, ennen kun joku nokkela ehtii siitä mainita. Ei. Vaan tällä, että istun pihalla mekko päällä läppäri sylissä ja kengät jalassa. Tosin minun jalkineet on cittarista parilla eurolla ostetut läpyskät ja mekko jotain henkkamaukan alemyynnin tavaraa. Juomanakin miulla on lantrattua mehua kun Carrie olis varmaan nauttinut Manolot jalassa Cosmopolitania. Mutta läppäri sentäs on parempi ja uudempi kun Aidolla Carriella . Eli ei meillä kyllä oikeastaan ole mitään yhteistä, näin tarkemmin kun ajattelee

Kauheesti on taas tapahtunut kaikkee. En vaan ole ehtinyt, viitsinyt tai muuten vain saanut aikaiseksi kirjoitella kuulumisia. Töissä on nimittäin joutunut tekemään töitä! Siitä siis tämä tietoliikennekatkos johtuu. Enhän mie kuitenkaan kotona niin kauaa ole, että saisin aikaiseksi plokia kirjoitella. Kevät on nääs tullut, ja samalla tuli aika rientää taas kaikenmaankoiraharrastuksiin. Kyllähän mie kotona koneella istun, tietty sen aikaa että saan farmini hoidettua Kiitos vaan Sarin, kuka koukutti miun täysin farmvillen pauloihin joskus taannoin.

Nii, ai että mitä tässä on tapahtunut. No ensiksikin tärkeimmät: molemmat Elviksen naisseikkailuista tuotti tulosta. Väliaikatietona tällä hetkellä on, että lämmöt ovat Avalla alkaneet nousta ja jännityksellä odotellaan, onko luvassa sunnuntai vai maanantaivauvoja. Lisätietoja ja kuvia voi käydä katselemassa Pitmywitsin sivuilta (linkki vasemmalla). Lappeenrannan “seksilomastakin” oli meidän Siemenlingolle iloa, mutta taitaa tuo Armin kasvattajakin olla mielissään reissusta. Ultrasta paljastui neljä rakkauspakkausta, joten näitä olisi sitten luvassa toukokuun lopulla.

Luolakoe olisi ensi viikolla, mutta kertaakaan en ole päässyt edes treenaamaan. Ainiin, se ilmoittautuminen meni sitten vissiin ihan putkeen kerta koepaikan sain Hittolainen kun työt meinaa nyt haitata vapaa-aikaa ihan tosissaan. Olen ollut todellakin töissä, ja välillä meinaa tulla hankaluuksia hoitaa velvollisuuksia harrastuksia kohtaan. Lisäksi tämä kettuilu kun on aika pitkälti niiden kettujen omistajien hallusa, joten jos ei treenejä järjestetä niin hankalahan sitä on reenailla. Toisaalta, niinhän olen aina sanonut että lahjattomat harjoittelevat, joten saas nähdä jos en viikolla treeneihin pääse niin sitten mennään kokeeseen kylmiltään.

Kävinpä tuossa taannoin myös Itävallassa päivän reissulla. Elviksen ekan tyttöystävän mamma tarvitsi kipeästi apua pennun kuskaamiseen ulkomaille, joten tottahan minä tartuin syöttiin päästä käymään Wienissä. Mahottoman Ponteva Patrick tulikin sitten meille yöksi, ja eräänä varhaisena lauantaiaamuna lensin kakaran kanssa Wieniin. Oli kyllä mahtava päivä, vaikka Susanin mielestä olin tuonut Suomesta törkeän kylmän ilman mukanani. Nautin kyllä koko päivästä, ja illalla olikin jalat ja pää ihan väsynä. Takaisinlennosta en taida muistaa juuri mitään Enkä edes voinut laulaa “juonut viinii Wienissä” sillä enhän minä malttanut edes päiväkahville istuutua!

Saatoin myös keväällä asettaa itselleni virallisen epävirallisen tavoitteen nimeltä BH-koe. JKK järjesti viime viikolla kokeen, jota olin myös järjestämässä ja katsomassa. Ja hui kauhee mikä jännätys oli pelkästään katsoa muiden suorituksia! Meinaa tulla pupu Puputin pöksyyn ennen syksyä, jolloin olisi tarkoitus yrittää bh:ta Elviksen kanssa. Voivoi, mihinkähän mie olen lusikkani työntänyt..

Nyt kun kevät on jo pitkällä, uskalsin kukkapenkistä kaivaa havut pois. Ja kas kummaa; siellähän kasvaa kukkia! Parissa on jo nuput, saan siis jännityksellä odottaa minkä värisiä kukkia pihalla kasvaa. Toisessa kukkapenkissäkin on elämää, sielläkin kasvaa varmuudella ainakin yksi kukka. Tuosta toisesta en tiedä onko se oikea kukka vai rikkaruoho, mutta kasvi kumminkin Voisiko joku viherpeukalo kertoa, pitääkö noille tehdä jotain muuta kun kastella kesän aikana? Minun kasvitietämyksen taso taisikin jo paljastua edellisessa lauseessa..

Agiliidon osalta sen verran, että ne siirtyivät nyt ulkokentälle. Huonolta näyttää tämänki ryhmän tulevaisuus, meinaa ohjaajat loppua seurasta. Onneksi pääsin vahingossa peruutuspaikalle valmennusryhmään, joka alkaa kesäkuun lopussa ja päättyy elokuun lopussa. On siis jotain ohjausta tiedossa, joten nou panik. Hakuilut jatkuu kaikesta JKK:n säädöstä huolimatta. Tämäkin on valitettavan paljon aiheuttanut päänvaivaa. Toivottavasti kaikki vouhotus ja huhujen levittely olisi nyt ohi, ja että kaikki pääsisivät jatkamaan tärkeintä: treenaamista. En ees voi enempää asiasta kirjoitella, muuten tulisi varmasti liian pahaa tekstiä. Joten se siitä.

Kaikin puolin muuten taitaa täällä olla kaikki ok. Yhdelle työnantajallekin pystyin sanomaan kiitti-ei-kiitti, ja vanhassa työssä töitä tuntuu riittävän. Näin se maailma taitaa jatkaa matkaa vaikka ei kaikesta niin kovin ressaiskaan.

Nyt tuntuu menevän teksti liian filosooviseksi, joten otampa ja virittelen lakanat kuivumaan. Jospa tuosta kera koirien lähtisi käymään uimassa, tuntuvat karvanaamat olevan niin kuumissaan.

Katsotaan viikon päästä, kuittaako kettu vai ei.

On nimittäin ollut viime sunnuntaista saakka niin hiljaista ja rauhallista kotona että! Katri, the Luottotrimmaaja, käväisi Järvenpäässä ja nappasi Gigolon mukaansa pienelle seksilomalle Lappeenrantaan. Siellä yksi morsmaikku odotteli valmiina sulhon saapumista. Sunnuntaista saakka on siis kotoa puuttunut se pikkuinen ikiliikkuja ja ikivinkuja, joten hiljaiset illat ovat olleet melko outoja. Kummallista, miten johonkin välillä niinkin rasittavaan tapaukseen on tottunut. Ja sitähän melkein kaipaa, sitä pikkusta hermopainetta nostattavaa otusta.

Höhhöh. Kovasti meinaa ahdistaa nämä harmaat “kevätkelit”. Olo on kun syksyllä, paitsi että illalla näkee valoisamman ajan ansiosta edes pikkusen pidemmälle. Mutta ihan yhtä synkkää ja harmaata ja märkää ja yäk on nyt kun oli syksylläkin. En tykkää. Talvi on kivaa ja kesä on kivaa. Mut ei mitään siltä väliltä. Ne ei oo kivoja. Lisäks tuo kevät ei sitten meinaa tullakaan vaikka se kovasti uhkaili, niin hurjaa vauhtia lumet ainakin suli. Tänä aamuna oli nimittäin kaikki paikat niin jäässä pihalla, että luistellen sain asemalle kävellä. Hienot telemarkitkin vetäsin matkalla, mutta empähän kaatunut. Niin, ja junakin oli taas myöhässä, joten ehkä tästä vielä joku kiva takatalvi saadaan aikaseks. Jeejee. Olin sitäpaitsi niin toivonut, että pääsiäisenä päästäisiin jo ukkometälle treenaamaan kaikkien rojujen hakujen jälkeen, mutta taitaa nuo kinokset vielä sen verta isoja olla ettei päästä. Höh.

Lomaakin pitäis varmaan töistä pitää, sitä kun on lain puolesta oikein määrätty. Nyt kun ei ole oikein mahdollisuutta lähteä mihinkään reissun päälle, tuntuu jotenkin turhauttavalta pitää lomaa. Sehän menee ihan hukkaan jos on vaan kotona! Lomalla pitäis pystyä viettämään lomaa eikä maata kotona sohvalla syleskelemässä kattoon. Tai siivoomalla, niinkin mie oon viime keväänä lomaa viettänyt. En taho viettää enää. On sitäpaitsi ikävää mennä takas töihin ja todeta utelijoille, että mitäpä tein lomalla. NO MAKASIN SOHVALLA!

Taidan siis vaihtaa asentoa ja käydä makuulle, tähän sohvalle. Ehkäpä taloon tulee eloa ja meininkiä taas perjantaina, kun naistenmies saapuu kotia

Oli pakko testata miltä tuo näyttää kirjotettuna. Tuli vaan lenkillä mieleen. En kyllä itekseni itkeskele just nyt, mutta kohta saatan itkuun pillahtaa. Noh, te kolme-neljä lukijaa viime syksystä varmaan ehkä muistatte kun kirjottelin ihmetysharrastuksesta juoksemisesta. Ja siitä miten se tulee loppumaan hienoista uusista lenkkareista huolimatta. Hassua tässä on se, että juoksu ei tod ole loppunut sen takia et olisin tullut järkiini. Itku pitkästä ilosta ja pieru p***an jauhamisesta, vai miten se meni. Nyt kuitenkin taitaa tulla itku pitkästä ilosta sen takia, että taas on liikunnan riemut jäänyt sen takia että paikat ei kestä. Aluksi ihan oikeasti innoistuin tuosta jonkunasteisesta kipittelystä, mutta sit tuli kovat pakkaset mitkä vähän rajoittivat näitä kirmailuja. Pakkaset ei kuitenkaan minuu pysäyttäny, vaan se että viime syksystä saakka kuitenkin kantapää on kipuillut ja pari viikkoa sitten vihdoin kävin lääkärissä ottamassa selvää mistähän tämä johtuu. Syy selvisikin; tulehdus akillesjänteessä kantapäässä. Joo-o, kantapäässä akillesjänteen tulehdus.. Ja koska tää on jatkunu pitkää ni tulee “selviytyminenkin” olemaan pitkää.

Oli kuitenkin pakko taas pariin kertaan käydä testaamassa josko tuo kantapää kestäisi juoksemista. Eihän se kauheesti kestä. Oli muuten hassua huomata, että ihmeellisesti jaksaa juosta vaikka tunnin ilman ongelmia. Sen jälkeen tosin ongelmana on tuo kantapää. Hermot menee ku on koko ajan aina jotain paikkaa remontissa. Lääkärikin selitti parenemisen pituutta siten, että joka askeleella kaksi kertaa miun siron kropan paino käy sen tulehtuneen kohdan päälle, eikä kanta-astuminen yhtään paranna asiaa. Lääkäri suosittelikin kannallisia kenkiä, mitkä ihan vaan lääkärin kehotuksesta kävin kahdet kappaleet ostamassa

Lenkillä tulee yleensä ihan yhtä paljon hienoja ajatuksia vastaan kun istuessa vessassa. Kaikkea ajatuksen juoksua en ehkä jaksa kirjoitella, mutta jonkun verran pitää kuitenkin avautua. Ensinnäkin se, että mistähän johtuu että kausittain tulee tällaisia hetkiä, että on koko ajan nälkä ja että voisi syödä melkein mitä vaan? Aika raivostuttavaa, kun parin tunnin välein on nälkä. Ja kun vielä olen niin saamarin laiska käymään kaupassa niin sitten kiukuttaa kun ei ole edes mitään syötävää ikinä. Kaamee oravanpyörä.

Toinen juttu mihin päädyin lenkillä, että olis kamalan kätevää jos ei olisi tissejä ollenkaan. Tai että ne olis vaikka irroitettavat. Joojoo, ihan tosi. Kun kuitenkaan miun juokseminen (tai mie mutenkaan) ei ole millään tasolla verrattavissa pamelapeivotsimaiseen rannalla viehättävästi hölkkäämiseen, olisi paljon kätevämpää jos noita ei olisi ollenkaan. Ei ole kiva jos kolmekymppisenä eton harrastuksen takia nää ulokkeet roikkuu jossain navan alla. Sitäpaitsi kantapäähänkin kohdistuis vähän vähempi painoa, jos juostessa ei olis tissejä. Noh, kunhan ajattelin..

Noni, se mitä te kuitenkin tulitte tänne katsomaan on Elviksen ja Rikkan (Rikan?) pentujen kuvia. Tiedän kyllä ettei miun sairaskertomuksen ja kehon osat ole se hittijuttu, mutta piti vähän keksiä kuitenkin jotain. Varotuksen sanana, että vaikka kuinka yritin vajaassa tunnissa opetella pentujen nimet, niinhän siinä kävi etten niitä muista. Kyseessä on kuitenkin Mahottoman Q-pentue. Toinen varoituksen sana on, että koska samassa kasassa oli yhteensä 11 pikku mahotonta, kuvissa on myös Nastan pentuja. Kuvia tuli napsittua lähes sata, mutta tässä niistä nyt muutamia. Anne varmaan korjaa, jos yksilökuviin on sattunut Nastan pentuja, joita luulen Rikan pennuiksi Yhtä lutusia ne oli kaikki! Ihastelkaahan ihmiset :

Ja muutama yleishörhöilykuva:

Koiran kanssa nimittäin. Kotivimmasta ei voi puhua, sillä uudessa asunnossa on vietetty nyt viikon päivät enkä vieläkään ole saanut tavaroita paikoilleen.. Elvis on tosin auttanut tässä asiassa, sillä mitä enemmän tavaraa on lojunut ympäriinsä, sitä enemmän Elvis on sitä tuhonnut. Joten tavaraa on saanut laittaa suoraan roskiin, eikä turhalla roinalla ole tarvinnut hyllyihin ympätä. Parempiin suihin on mennyt muutaman dvd:n kotelo, villalankarullia, kakkapussipidike, korurasioita, muovipullo yms.. Eli vissiin turhaa rojua. Ainii, ja lisäks yks maljakko. Sitä tosin Elvis ei syönyt mutta hajotti kuitenkin. Koiran elämää..

Niin, siitä vimmasta. Ensimmäisen kerran aikoihin harmitti ihan tosi kovaa, kun meinasi jäädä tottistelut sunnuntailta taas väliin. Koulutan siis ite muutamaa ryhmää (kyllä, pilaan muidenkin koirat) sekä itte olen treenannu Elviksen kanssa ohjatusti. Taaskin auto oli jossain muualla, joten koira meinas taas jäädä sunnuntaitreeneistä pois. Onneksi taas kerran sain Mialta kyytiä, joten Elviskin pääsi reenailemaan. On ihana harjoitella Elviksen kanssa liikkeitä, kun se on niin innoissaan suurimman osan ajasta. Jostain syystä sillä on vaan taas kausi, että ihanan ihanat pallot tai patukat eivät kiinnosta laisinkaan. Onneksi koira on kuitenkin pohjimmiltaan niin ahne, että namipalkalla tekeminen maistuu. Tulin tänään ihan oikeasti siihen tulokseen, että Elvis on koulutusta vaille tokovalio Enää puuttuu siis vain pieni, mutta sitäkin olennaisempi osa.. Ei siinä, ei miulla oikeesti ole tavoitteena ehkä kisailla näissä jutuissa. Ei miulla riitä taidot tai kärsivällisyys. Mutta mukavahan toimivan koiran kanssa on reenailla

Sen verran ajattelin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni, että kysyin onko kevään luolakokeisiin tilaa. Ja onhan sitä. Kovasti siis olen toukokuussa ilmoittautumassa luolalle. Tää projekti tosin meinaa tyssätä ilmoittautumislomakkeen täyttämiseen Ompa haasteellinen kaavake! Pitänee laittaa Kennelliitolle palautetta, että aloittelijoille pitäis olla kaavake, mihin tarttee täyttää vaan koiran tiedot ja rasti ruutuun kohtaan “ikinä en ole missään käynyt enkä mistään tiedä, tulen vain paikalle silloin kun käsketään”. Kyllähän ne kaiken maailman rekistereistä sitten loput tiedot saavat

Ongelmaa siis tuottaa tuo, että mihin luokkaan olen ilmoittautumassa. Siis hä. Enhän minä sitä voi mistään tietää. Tiedän että luokkia on ehkä välillä D-A eikä aahan pääse ennen kuin kaksi beetä on valmiina. Höh. Jos jätän sen kohdan täysin tyhjäksi niin tajuaisivatkohan järjestäjät että olen tulossa siihen luokkaan mihin pääsen?

Toinen on näyttelytulokset. Käsittääkseni niitä kysytään siksi, että parsoneilta vaaditaan vähintään H-laatuarvostelu näyttelystä, että niistä voi tulla käyttövalioita. Mutta olen edelleen menossa siihen ensimmäiseen kokeeseen, joten valiota ei voi vielä ihan vähään aikaan tulla (vaaditaan käsittääkseni kaksi beetä, yksi aa ja vielä luonnon luolan tarkastus). Eli hetki menee vielä. Noh, Elviksellä on kymmenen näyttelytulosta, joista kahdeksan on ERIä. Laitanko siis sen viimeisimmän vaiko kaikki, pitääkö sertit yms. hienokkeet ilmoittaa? Entäs tuomarin nimiä tai paikkoja tai aikoja?

IHAN LIIAN VAIKEETA! Näinköhän Elviksen ja miun hienot urat jää tähän, että mamma on niin pirun yksinkertainen ettei vaan osaa ilmoittautua kokeeseen.. Pitänee kuitenkin luottaa siihen, ettei noi ilmoittautumisien vastaanottajat ole kuten KELAn tätit; tästä nyt puuttuu päivämäärä, ei siis voida käsitellä.. Pirulainen. Paineita tulee vielä.

Niin, ja jos saan joskus tuon ilmoittautumisen lähtemään ja edelleen minut päästetään koirineni kokeeseen, eihän minulla ole havaintoakaan miten siellä pitää käyttäytyä. Käsittääkseni ne kyllä ohjeistaa minua. Onneksi kyseessä on laji mitä ohjaaja ei voi kovin pahasti ryssiä (toivottavasti). Pääasia on kait että se koira menee sinne luolaan ja tekee töitä. Jos sitä ei huvita, minkäs minä sille voin tehdä

Harmittaa myös, että agiliidot on jäänyt luvattoman vähälle tältä talvelta. Mein treenit on ollu perjantaisin klo 20-21 eli aikas myöhään. Ja sitten kun ne on tuolla n. 40 kilometrin päässä, niin jotenkin ei vain jaksa lähteä viikon töiden jälkeen ajelemaan. Tosin kaikki ei mene mamman laiskuuden piikkiin. Autokin on ollut tosi vähän käytössä, joten sekin on rajoittanut aika paljon. Tarkoitus oli tänä vuonna tämänkin lajin neitsyys meidän kohdalta korkata, eli käydä eka virallinen startti tekemässä jossain joskus. Onko treenaamattomuus tarpeeksi hyvä syy olla menemättä

On tää koiraharrastaminen oikeestaan aika outo laji. Aina tarttee autoa ja kamalasti tavaraa mukana. Lisäks vaatteet on aina likaiset ja kuraiset ja kaikki kengät melkein puhki kuluneita tai vähintään ei-niin-vettäpitäviä. Ja sitten vielä itse pyörii millon missäkin metsässä ja tekee mitä ihmeellisimpiä juttuja, että koiralla olis kivaa tai että se oppis jotain.

Kun pakkailin näitä muuttotavaroita, arkistoista löytyi kaikenlaista hyödyllistä. Korkiton urheilupullo, hajonnut kakkapussipidike, silmälasien sangat, vanhat avaimet,… Eikä mitään näistä voinut heittää pois! Nämähän ovat loistavia esine-etsinnän rojuja tai tavaraa ensi kesänä ihan varmasti aloitettaan tarkkuusetsintään! Tarkkuusetsintäähän olen tasan kerran huvikseen koittanut, mutta ensi kesänä sekin otetaan jollain tasolla ohjelmistoon mukaan Lisäksi polttelee jo ihan hulluna päästä vetämään verijälkeä, nimittäin siihenkin kokeeseen joskus haluaisin. Parson-lehdessä oli joskus mukavasti kirjoitettu juttu verijäljestä ja sepä innosti minua. Olen joskus tätäkin harrastanut säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta jos lumet vain sulaisi niin nyt olisi into tehdä sitä enemmän. Pelto- ja metsäjälkeä viime kesänä tein jonkun verran, mutta se into laantuu aika nopeasti aina kun pitää niitä jälkiä tamppailla. Se on tylsää. Ei jaksa. Verijälki olisi mukavampaa, ja vielä Elvikselle “rotunsa omainen” juttu. Eli sitä siis

Ainii. Yks juttu ei kyllä kamalasti polttele. Olis vähän sellanen tunne että näissä lähipaikkojen näyttelyissä melkein pitäis käydä, kun ne nyt on tässä lähellä ja niistä sais Elvis hyvää reeniä. Mutta jostain syystä se ei kuitenkaan ihan älyttömästi polttele. Toisaalta onhan se mukavaa nähdä tuttuja näyttelyissä, mutta jotenkin aina ahdistaa herätä sitä varten aikasin ja pönöttää kehän laidalla monta tuntia, kun todnäk jossain vaiheessa joko palaa päänahka tai sit kastuu vaatteet. Tosin yleensä aina on ollut ihan mukavaa käydä ja sen jälkeen on yleensä ollut ihan hyvä mieli, mutta jostain syystä se nyt ei innosta. Mutta ehkä sinne on vaan mentävä, edes muutama lähin kehä käymään kannatuksen vuoksi. Heinäkuussa sitten tosissaan muutamaan näyttelyyn, jos vaikka sen viimeisen sertin sieltä sais.. Niin, mutta mitäs sen jälkeen? Kannattaako sitä näyttelyissä enää käydäkään jos käy sellainen juttu, että kolmas serti tulla tupsahtaa?

Mitähän vielä. Intoa olis tänään ollut mennä katsomaan niitä Elviksen jo eläviä pentuja, mutta autottomuuden takia piti sitäkin siirtää. Ehkäpä minä jo tiistaina pääsisin ihan livenä moikkaamaan kakaroita. Kuulin tuossa tovi sitten, että yksi Elviksen tyttäristä on majoittumassa tänne Järvenpäähän. Eli kun en itse voi pentua ottaa niin voin aina tuppautua kylään ja katsomaan miten kivaa se on pyyhkiä lattioita pissoista ja vaihdella papereita ja miettiä, mitä se seuraavaksi voi löytää ja tuhota… Pentujen kanssa eläminen on ihanaa

Höh, taas sataa lunta. Näinköhän tuo lumi pääsee ikinä sulamaan pihalta?! Hurjat kinokset on joka paikassa, mutta nopeasti ne tuntuu hupenevan kun vähänkin on ilma plussan puolella. Kenttä oli tänään jo aika märkä, saas nährä millasessa kunnossa se on kun kevät alkaa oikeasti puskea päälle! Täytynee hankkia kunnon saappaat kevättä varten, kun näköjään goretexeistä alkaa tulla vesi läpi.. YÖK.

No, eiköhän tässä ollut taas tarinaa tarpeeksi. Toisaalta varmaan Niina on ainoa kuka tätä lukee, joten nyt me voidaan jättää yksi puhelu soittamatta kun tiedät nää asiat jo