Miten sitä ei saakaan sen vertaa aikaiseksi, että tänne “ehtisi” kirjoittaa. Kyllähän tässä sohvalla tulee koneen kanssa melkein joka ilta istuttua, mutta ei kun ei. Ja asiaakin olisi ollut jo moneen kertaan! Vaikkei kyllä nyt edes tule mieleen juuri mitään, mistä piti kirjoitella. Nooh..

Joulukuun alkupuolella korkattiin Elviksen Voittaja-skabat. Lauantaina oli Voittaja 2009 ja sunnuntaina Pohjoismaiden Voittaja 2009. Pitihän se molempiin näyttelyihin mennä kehän laidalle seisoskelemaan ja jännittämään, milläs mielellä tuomarit ja Elvis mahtaa olla. Ja hienostihan ne meni, taas. Lauantaina oli muistaakseni ( ) suomalainen tuomari, joka tuntui olevan aikas tiukka. Junnukehässä kun odottelin omaa vuoroa, kauhulla katselin kun aivan loistavan näköiset koirat saivat EH:ta. Ohhoh. Muutama sieltä sitten kuitenkin sai miehekästä vaaleanpunaista, ja Elvis oli niistä yksi. Kilpaluokassa Elvis käteltiin sijalle 2 (tai 3, ei voi muistaa) norjalaisen kettuterrierin (anteeks) jälkeen. Sunnuntaina Elvis pokkasi jälleen ERI:n ja kakkossijan, samaisen norjalaisen perässä. Paras Uros-kehässäkin tuli sijoitus neljänneksi ja kotiin kannettavaksi jälleen vara-serti. Kivasti meni siis näytelmät jälleen, tuomarit tykkäsivät ja Elvis käyttäytyi tosi kivasti. Jopa uusi hieno kevythäkkikin on edelleen ehjä, vaikka aikas kova laulanta sieltä välillä kuului kun Elviksen sinne jätti. Mutta joo, plussat kyllä viikonlopusta ja menestyksestä. Ainiin, ja Enzo tempaisi molempina päivinä, ainakin minusta odotetusti, komeimman parsonin tittelit Ihkuu! PM Voittajan arvostelu on lisätty arvostelujen sivuille, Suomen voittajan arvostelua vielä odottelen Heliltä.

Kovasti joulukuussa jo odoteltiin Elviksen geenitestien tuloksia. Elviksen äiti on “linssiluksaatiogeenin” kantaja mutta isi terve, joten geneettisesti sairas Elvis ei voi olla. Asialla meinasi olla hoppu, sillä Heli oli löytänyt pojalle morsiamen Rikka (EEJV-09 Nado Shiz’s Semiramis) kävikin joulun alla muutamaan kertaan meillä kyläilemässä, ja näiden kyläilyjen tuotoksia odotellaan jännityksellä tämän vuoden alkupuolella. Mammaa jännätti ihan hurjasti, mitenkä machoboy Elvis hoitaa hommat. Heli kyllä jo lohdutteli, että isällään ei ainakaan ole ongelmia ollut ja näin uskalsin minäkin epäillä, sen verran kovasti Elvis yrittää astua narttuja ja leikattuja uroksia Eikä niitä ongelmia sitten ollutkaan; hyvä jos neiti ehti meille sisälle kun Elvis oli jo tositoimissa. Siinä ei paljoa lämmittelyjä ja hellittelyjä tarvittu, kun Elvis-poika päätti näyttää miten se rokkarin lantio oikein liikkuu. Poika sai siis joulun kunniaksi pariin kertaan piparia! Odottelua voi käydä seuraamassa myös Rikan mamman sivuilta http://mahottoman.wordpress.com/.

Joulun aikana pidin viikon verran vapaata töistä ennen vuoden 2010 alun kiirettä. Oleskelin Elviksen kanssa Itä-Suomessa kaikkien naapurimaalaisten kanssa, jepajee.. Uusivuosi meni siskolla pelatessa Wiitä ja paukutellessa raketteja. Elvis ei myöskään raketteja osaa pelätä, se kun meinasi väkisin lähteä kaikkien rakettien perään. Hyvä niin ettei pelota. Iskän naisystävän täysin harmiton sheltti kyllä meinasi pelottaa, sen verran piti taas irvistellä toiselle urokselle. Noh, Elvis olikin loppuajan sitten jäähyllä makuuhuoneessa, mitäs ei osaa käyttäytyä. Onneksi jäljellä oli vain yksi yö ennen kotiin lähtöä.

Anu oli myös kotiutunut hetkeksi maailmalta, ja onneksi sen verran ehdittiin että muutaman kerran jutusteltiin. Sen verran meni suunnitelmat sekaisin, että viimeiset treffit piti jättää välistä, harmi. Anu kun kovasti on sitä mieltä, että Islantiin se matka käy jälleen. Nyyh, olisin kyllä pitänyt rakkaan ystäväni pikkuisen lähempänä.

Kovat on ollu pakkaset koko joulukuun ja näyttävät ne jatkuvan pitkälle tammikuuhunkin. On jopa sen verran kylmä, että minäkin päädyn laittamaan koirille takit päälle. Kauhukseni tajusin, että Elviksen vanha takki on jo liian pieni,  ja kiireesti piti tilata uusi. Harmikseni haluamani kangas oli päässyt loppumaan ja toimitusaika pitenee. Toivottavasti ei pakkaset ihan heti lopu että ehdin vielä hienoa uutta takkia näkemään Elviksen päällä.

Pakkaset on näkyny myös muualla kun meidän takkivalikoimassa. Hittolainen, töihin en ole päässyt kertaakaan ajallaan, johtuen VR:n kaikista hiton ongelmista. On syitä miksi käytän yleensä työmatkaani omaa autoa, mutta lukuisten huoltokertojen jne. takia oon joutunu turvautumaan myös “käteviin” ja “kivoihin” ja “rentouttaviin” lähijuniin. Muutama ärräpää on kyllä päässyt Suomen talven takia, johtuen nimenomaan loppumattomasta lumisateesta ja sen takia auraamattomista teistä sekä lähijunien myöhästelyistä yms. AAARGH! Miksi ihmeessä lumi ei voi kasvaa ruohon lailla maasta?!

Tällä viikolla puhelin sitten kilahti merkiksi sähköpostista, ja pitkä odotus palkittiin. Elviksen geenitestin tulos oli saapunut. Komiasti oli kirjoitettu:

Dear Sir/Madam,

The result for your DNA test is:

Wildfay’s Sea Breeze – This dog is CLEAR of PRIMARY LENS LUXATION

JEE! Elvis ei siis kanna sairauteen altistavaa geeniä, vaan on kokonaan geneettisesti terve. Siis ainakin tämän sairauden osalta! HUH! Iso kivi vierähti sydämeltä.

Oliskohan siinä ollut taas vähäksi aikaa kaikki. Ehkä se on puettava taas varpaista hiuksiin saakka hurjasti vaatetta päälle ja vääntäydyttävä pihalle. Onneks ei tartte ite käydä pihalla tarpeilla, saattais pissi kaareen jäätyä.

Palataan

Niin se vaan taas kerran pääsi käymään että yksi vuosi tähän matkamittariin tuli täyteen. Jos ryppyjä jo näkyy, laitettakoon ne töiden ja koirien syyksi, iällä ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä Minä kun olen nuori ja jopa lähes teini, se riippuu vain tarkastelun näkökulmasta ja siitä, mihin vertaa.

Viikonloppuna käytiin Elviksen kanssa Kirkkonummella silmä- ja polvitarkastuksessa. Hyviä uutisia tuli, poika on täysin terve, ainakin noilta osin. Parin viikon päästä olisi sitten Tuusulassa geenitesti, josta selviää kantaako Elvis linssiluksaatioon altistavaa geeniä vai ei. Onneksi poika on korkeintaan sairaan alleelin kantaja eikä voi koskaan sairastua, koiran isä on nimittäin täysin puhdas tästä tapauksesta. Äidillä on löydetty ko. alleeli, mutta koska “sairausgeeni” pitää tulla molemmilta, ei Elvis voi olla sairas. Eli näiltä osin tulevat naisasiat ovat kunnossa.

Viime torstaina käytiin taas moikkaamassa kettua, tällä kertaa molempien koirien voimin. Vähän jännitti miten Turpo reagoi, se kun ei juuri ääniä päästele kun painiessaan Elviksen kanssa. Mutta, toisin kävi! Jo ladon edessä Turpo aloitti matalan murinan ja haukahtelun, joka yltyi hurjaksi haukuksi heti kun ketun näki! Ei siis tälläkään ipanalla ollut ongelmia ketun kanssa. Turpolla oli juuri sellainen meininki, että “kuules tuleppas kettu lähemmäs niin näytän hampaat, mie olen kovempi jätkä ikinä, mie haukun kovempaa. Äläkä liiku siellä häkissä kun mie tuun ja uudestaan haukun siut ihan suohon. Nii, ai että sinne koppiin menit piiloon, mie tiedän että menit sinne, mie haistan siut ja kuulen siut. Mie oon kovempi jätkä, tuu pihalle ni haukun lisää siulle!”

Elvis meni ensimmäistä kertaa luolaan suun ja siinä olevan ahdingon kautta. Kerran jätkä ehti pakittaa pois ja katseli, että täältä ulkokautta olisi kyllä huomattavasti helpompi mennä. Toisen kerran en edes ehtinyt saada koirasta kiinni kun se jo tetsaili sisälle luolaan ihan itse. Tarkasti jopa etupesän ihan hiljaa ja jatkoi aina pellille saakka. Siinä vähän aikaa piti funtsia, että hei, ettekö tosiaan meinaa ottaa tuota peltiä pois että voisin kunnolla näyttää kuka haukkuu ja ketä. Pian kuitenkin tuli jo ääntä luolasta ja Elvis eteni loistavasti ketun perässä jättäen pienen raon ketun ja itsensä väliin. Meni kuitenkin ihan matalampiinkin kohtiin haukkumaan eikä jäänyt ahdingon taakse. Hienosti siis meni jälleen kerran. Nyt onneksi alkaa talvitauko niin saa poika päässään miettiä, mitäs sinne luolaan oikein jäikään.

Turpolle taisi kettuilusta jäädä kunnon fiilis päälle. Eilen lenkillä ollessamme isä ja poika ajelivat suhteellisen kookkaalla kauko-ohjattavalla autolla. Ja tällä kertaa se oli Turpo kun alkoi haukkua ja heilutella häntää ja tempomaan. Siellähän meni saalis eikä mamma päästä edes perään! Pieniä koiramaisia piirteitä alkaa tuosta neidistä siis löytyä.

Muuten elämä menee niinkuin ennenkin. Töissä joutuu istumaan, vaikka Etelä-Suomeakin on jo talvi hellinyt. Tälläkin hetkellä olisi niin loistava ilma olla pihalla ja ihastella talvimaisemia, sen kerran kun niitä täällä on. Mutta kun ei. Pitänee sitä sitten taas kaivella raportteja esille, laittaa leuka rintaan ja rientää kohti uusia pettymyksiä.

Kettu siis kuittaa, ainakin ensi kevääseen saakka.

On jo aikoihin eletty. Minä, kuka en vieläkään tunnusta pitäväni juoksemisesta, menin ja ostin itselleni ihan oikeat juoksukengät. Siis JUOKSUkengät. Uskokaa tai älkää, mut miun reikäiset lenkkarit ovat historiaa!  Tosin niitä ei vielä ole viety roskiin, jos niitä vielä tarviis joskus…

Oikein goretex-juoksulenkkarit lähtivät pudget sportista (pehmeellä peellä) mukaan. Olimpa ihan oikea tuhlari, sillä samalla kertaa sponsoroin itselleni myös juoksuasun, sillä näinä suhteellisen viileinä syysaamuina ei enää oikein pelkissä vanhoissa jazz-housuissa kipitellä. Kyl nyt kelpaa kirmata gasellin lailla pimeinä aamuina pitkin asfaltteja. Välineurheilua, sitä siis. Odotan kyllä edelleen milloin tämä lenkkeilyn “riemu” jättää miut, sillä eihän miun kuulu näin pitkään jaksaa juoksennella heti aamutuimaan. No, ehkä tämä kevääseen mennessä menee ohi.

Ei muuten ollut mikään yksinkertainen juttu tuo kenkien osto. Oli jos jonkinnäköistä ja -mallista lenkkaria hyllyt pullollaan. Vaatimuksena oli, että kenkien täytyy kestää myös vähän vettä, ja niillä pitää myös pystyä kävelemään. Oli siis pakko kysyä konsultaatioapua myyjältä. Tämän jälkeen sitten selvisikin, että jos tahtoo juosta normissa kaupunkimaisemassa, niin samoilla vedenkestävillä kengillä ei sitten voi juosta kesällä. Maastokengät ovat sitten asia erikseen. TÄH! On sellasta pohjaa ja iskunvaimennusta ja lämmikettä ja jotain, mistä en edes tajunnut. Ja kuulema talvijuoksuun suunnitelluilla kengillä myös kipeyttää kesällä jalkansa. Taidetta.

Kengät kuitenkin sain ostettua ja niitä on jo myös testailtu. Oli pikkusen eri asia kävellä ja juosta tuollasilla ihan siihen suunnitelluilla tossuilla. Olo oli tosiaan kun gasellilla kun niin kepeästi jalka nousi! Heittämällä kirmasin pitemmän lenkin kuin aikaisemmin eikä jalat olleet yhtään väsyneet. Kyllä niillä näköjään jotain merkitystä on, varusteilla nimittäin. Eli jos miullakin olis piikkarit, niin olisin varmaan lähes yhtä nopea kun Usain Bolt. Vähintään.

Ja muihin aiheisiin. Viikonloppuna pistäydyin isin suunnassa Imatralla ja siivotuttamassa koirat Lappeenrannassa. Oltiin siskojen kanssa TOSI ahkeria ja siivottiin iskän omakotitalo ikkunoita ja kaappeja myöten. Koirilla olikin tekemistä kun sekä pihalla että sisällä tapahtui hurjasti kaikkea, eikä millään meinannut ehtiä vahtimaan kaikkia tekemisiä. Jotain meinasi väistämättä jäädä näkemättä. Iltasella käytiin myös mettälenkillä, ja 18 vuoden Imatralla asumiskokemuksen jälkeen pystyin silti eksymään metsään. Nyt se otsalamppu olisi todellakin ollut tarpeen. Kävi muuten ilmi, että myös isälläni on otsalamppu, joten hänkin on selvästi katu-uskottavampi kun mie

Otsalampusta puheenollen, huomasin eilen illalla että pitäisi vissiin vaihdattaa patteri koiran valopantaan sekä ostaa toiselle koiralle jonkunlainen valonlähde. Näppärästi koirat katoavat pimeään peltoon ja metsään, vaikkei lunta vielä olekaan maassa. Ja kun tähän yhtälöön lisätään juoksentelevat jänikset, niin piakkoin en enää löydä koiriani millään. Valonlähteen avulla voisin edes vähän havainnoida, että tuonne suuntaan ne vielä joskus juoksi. Eihän se tosin takaa että ne enää siellä suunnassa olisi, mutta harjaantuneena jäljestäjänä voisin vaikka mennä niitä etsimään kun tiedän mihin suuntaan ne pinkaisivat.

Mitähän muuta. Huomenna olisi tarkoitus mennä taas haukkumaan kettu maan rakoon, tai sieltä pois. Turpo ei vielä kettua olekaan nähnyt, joten katsellaan mitäs neiti siitä huomenna tuumaa. Elviksen silmäkulmakin alkaa olla terve, tulehdus on kokonaan hävinnyt. Nyt vain odotellaan, että josko karva kasvaisi silmäkulmaan takaisin ja puuttuvat pigmentitkin vielä löytyisivät. Ei vissiin muita ihmeitä tällä kertaa. Taaskaan.

Tuli eläinlääkärissä pyörähdettyä ja lääkettä saatua. Onneksi ei silmässä ollut vauriota, kun lääkäri lopulta sai Elviksen pään pysymään sen verran paikallaan että pystyi sen tarkastamaan. Silmäkulma tosin oli jo vähän ehtinyt tulehtua, jonka ansiosta sitten vaaleanpunaista antibioottia syötetään ja silmätippoja käytetään. Nou pänik, hyvin on asiat.

Kun kerrankin pääsin eilen ajoissa töistä pois, päätin lähteä näyttämään uudestaan kettua Elvikselle. Kun sain koiran pois autosta, alkoi ihan hurja kiskominen ladolle päin. Siis joko se nyt on tajunnut mikä paikka se on, vaikka vasta toista kertaa siellä käytiin?! Valitettavasti Reijolla ei ollut mukana häkkiin menevää kettua, enhän minä ollut tajunnut ilmoittaa tulostani. Ajateltiin silti koittaa, josko Elvis haukkuisi elukkaa taas keinoluolan katto auki. Ja voi pojat, hyvin taas haukkui. Heti kun kansi avattiin Elvis hyppäsi luolaan ja alkoi haukkua ja heiluttaa häntäänsä. Taisi siis muistaa mitä täällä tehtiin! Aikansa siinä räkytettyä kettumies ajatteli päästää ketun pesästä eteenpäin katsoaksemme, miten Elvis siihen reagoi. Ja aika pian Elvis sinne luolaan uskaltautui, ihan ensimmäiselle ahdingolle saakka. Ahdinko meinasi olla sen verran pelottava, että muutaman kerran piti pakittaa vaikka mieli kovasti teki mennä eteenpäin. Sen verran poika sitten keräsi rohkeutta että uskaltautui ahtaaseenkin rakoseen ja tajusi, että näinhän pääsen vielä lähemmäksi! Kettua päästettiin sitten taas eteenpäin ja Elvis seurasi  hienosti perässä. Intoa tuli vielä enemmän lisää, kun ketun ja koiran välistä pelti avattiin kokonaan. Haukku muuttui matalemmaksi ja painostus lähemmäksi. Tervettä järkeä (mitä, Elvikselläkö?) osoitti se, ettei Elvis kuitenkaan liian lähelle änkenyt; ahdingossa uskalsi olla muttei mennyt härräämään ketun nenälle. Hienosti siis mentiin koko luolasto läpi, lukuunottamatta luolan suun ensimmäistä ahdinkoa. Sinnekin Elvis oli tosin menossa kun väkisin se jouduttiin luolasta pois ottamaan, joten tuskin sen kanssa tulee suurempia ongelmia. Taitavaa työtä toiskertalaiselta! Taitaa olla jotain viettiä vielä tallessa

Palatakseni vanhaan aiheeseen kuluneista vaatteista ja varusteista. Koska uusimmat goretex-kenkäni ovat alkaneet kovalla sateella ja märällä maalla päästämään kosteutta läpi, olen alkanut etsiä uusia kenkiä. Löysinkin kaapin perukoilta vuosikerta-goretexit, jotka eivät enää tuntuneet niin huonoilta, koska ne paremmatkin kengät ovat jo huonot. Kuivalla säällä siis voin kävellä näillä vanhemmilla, sillä ne ovat kevyet jalassa vaikka eivät senkään vertaa kestä vettä kuin uudemmat vanhat kengät. Onneksi kohta tulee kylmät ilmat, jolloin voin ottaa vuorilliset gore-kengät naftaliinista, jos vain vaihdan niihin joistain muista vanhoista kengistä nauhat

Niin siinä sitten kävi, että ekan kerran joudun Elviksen kanssa lääkäriin menemään, rokotuskäyntiä lukuunottamatta. JärVetin palvelut tulevat siis tutuksi illalla, jännä nähdä miten käy.

Jaa, että mitä kävi? Viime perjantai-illan kunniaksi ampaisin koirapuistoon ystäväni Sarin ja hänen neljän koiransa kanssa. Kaksi näistä koirista on pikkusen isompaa sorttia; näiden espanjan vinttikoirien säkäkorkeus on jossain 70 sentin tienoilla. Lara-narttu sattuu olemaan Elviksen Ihan Paras Kaveri, kokoero ei haittaa mitään. Ja vinttipöntöt ovat vielä tarpeeksi nopeita Elviksen jahdattaviksi ja paimennettaviksi, tylsää ei siis ollut luvassa.

Kävipä sitten hassusti niin, että jostain kumman syystä Elvis ei ihan ehtinyt juosta alta pois kun vinttarit pistivät kaasun pohjaan. Poika tuli sitten otsa maata kyntäen hiekkaista mäkeä alas. Hurjalta meno näytti, mutta tapahtumasta vähät välittäen Elvis jatkoi ilakointiaan.

Vasta lauantaina, matkalla Ridasjärven hiekkamontuille jatkamaan juoksuja huomasin, että Elviksen silmäkulmasta on karvaa kadonnut. Taisi pää pojalla sen verran hieraista maata että kulmakarvojen karvapeite oli harvennettu. Onneksi ei päätä tainnut aristaa ollenkaan, umpiluuta kun tuntuu välillä olevan.. Hiekkamontuilta tosin saatiin sitten mukaan takajalkaan naarmu, josta vähän nahat oli lähteneet. Ei sekään menoa haitannut, niin kivaa oli juosta mäkiä ylös alas muiden kavereiden kanssa.

Haava voi tällä hetkellä ihan hyvin eikä puhdistuksen ansiosta mitään tulehduksen merkkejä ole näkyvissä. Silmäkulma vaan alkoi eilen turvota ja silmä vähän rähmiä. Mitään omalla silmällä nähtävää ruhjetta ei onneksi ole, mutta taitaa olla parasta käydä mahdolliset vahingot arvioittamassa ammattilaisella. Sitä kun ei tiedä mitä sieltä silmästä löytyy. Toivottavati vain likaa.

Näin vauhdikkaissa merkeissä meillä taas. Eiliset kisailut dopperi-narttu Evan kanssa menivät pientä kärhämää lukuunottamatta loistavasti. Ja melkein ilman vahinkoja sieltäkin selvittiin, vähän meinasi vain tassuun sattua kun niin kiireellä terassin puuritilöille riensi. Taisi ne kivut unohtua saman tien kun pääsi lisää juoksemaan Taitaa olla aika rodunomaista, että niin kauan kun on kivaa niin ei mikään kipu ole pahasta.

Kyllä menee koira- ja ihmisurheilu välineelliseksi, tulin siihen tulokseen viikonloppuna. No, mitä sitä ei tekisi, ainakaan koiran hyvinvoinnin ylläpitämiseksi.

Kaikki alkoi siis siitä, kun viikonloppuna lähdin taas metsään hakutreeneihin. Joka kerta, mihin ikinä treeneihin koiran kanssa lähdenkin, on mukanani kassillinen tavaraa. Pitää löytyä namia, namikuppia, palloa, patukkaa, liiviä, eripituisia ja -kokoisia ja -materiaalisia hihnoja ja pantoja, vettä, kakkapusseja, vanhoja sukkia, hammasharja, paidanriekale ja kovakuminen lelu. Ja tietysti vettä, vesikuppi, off-suihke sekä paljon paljon muuta hyödyllistä. Ikinä kun ei tiedä, mitä sitä innostuu treenaamaan matkalla. Tämän tavarapaljouden keskellä tajusin, että minultahan puuttuu kokonaan koulutuspatukka sekä kunnon tokoiluun sopiva panta, tai siis Elvikseltä puuttuu se panta. Lisäksi vanha pallo on jo vähän menettänyt merkitystään, eikä Turpon palloa voi Elvikselle antaa, kun se raukka syö aina kaiken.

Tästä viisastuneena sunnuntaina kopilta ostin koulutuspatukan, jolla Elvikseen saisi uutta intoa koulutuskentällä. Ja ai pojat että sitä intoa löytyikin. Samaisella patukalla tuli testattua myös esineruutua, ja intoa siihenkin hommaan riitti ihan riittävästi.

Illalla lenkillä huomasin jälleen tämän tavarapaljouden. Olen nyt viimeisen kerran päättänyt, etten enää menetä hermojani hihnalenkillä. Ainakaan kun kävelen poijjaan kanssa itsekseen. Elvis siis osaa jo aika hyvin käyttäytyä hihnassa, mutta ei vielä mielestäni ihan riittävän hyvin. Tästä syystä huomasin lenkkeileväni vinkulelun vinkumekanismi lapasen sisällä, namipussi taskussa sekä ah-niin-ihana uusi koulutuspatukka toisessa taskussa. Jotain hyötyä tästä välineurheilusta on, nimittäni nyt on 4 lenkkiä mennyt ettei ole kertaakaan tarvinnut kieltää Elvistä tekemästä mitään! Se jopa suurimman osan ajasta käveli täysin miun vieressä. Huomiona: Elvis ei siis ollut käskyn alla, vaan ihan vapaaehtoisesti käveli nätisti miun vieressä, jopa niin että sain kelailla hihnaa käteen ihan urakalla! Ja aijai sitä kontaktin määrää…

Tulin myös huomioineeksi toisen puolen tässä välineurheilussa. Nimittäin sen, että jostain syystä tämä välineellistäminen ei ulotu tähän mamman karderoobiin ollenkaan! Olen siis tiiviisti edelleen pitänyt kiinni aamuisista juoksulenkeistä (lukuunottamatta paria viikkoa kun ei jalan kivut antaneet periksi juosta, tällöin vain kävelin: seliseli). Syksyn pimetessä ja aamujen kylmetessä ja märetessä (?) olen kiinnittänyt huomiota omiin välineisiin. Ja ohoh. Aamulenkkilenkkareissa ei enää ole kantapäässä mitään pehmikkeitä, vaan kantapään kohdalla on vain lenkkarin ulkokuori. Tämä johtuu vain ja ainoastaan lenkkareiden aika pitkästä elämänkaaresta ja kovasta käytöstä. Lenkkarit ovat myös saaneet osansa Elviksen hampaista, josta syystä lenkkärin läpissäkään ei juurikaan ole täytettä. Housuina toimivat ikuvanhat, vielä kuitenkin jostain syystä ehjät (= ainoat ehjät) jazz-housut, joissa on liian pitkät lahkeet. Lisäksi toisista kävely-, treeni- ja muuten vaan ulkoilukengistä alkaa tulla kosteus läpi. Aika siis näyttää, milloin vesi holahtaa ihan solkenaan ennen niin vedenkestävän kalvon läpi.

Nuukuus siis taitaa iskeä, kun omia välineitä ja vaatteita pitäisi uusia. Olenhan tehnyt jo suuria hankintoja: reilu vuosi sitten ostin kunnon goretex -ulkoilupuvun, jottei pikkunenkaan sade haittaa välttämättömiä liikuntahetkiä pihalla. Jostain syystä tuo yksi investointi kymmenessä tai viidessäkään vuodessa ei kuitenkaan liene tarpeeksi. Hankala tilanne, sillä liikunnan iloa vähän syö huonot välineet, niin pinnalliselta kuin se voikin kuulostaa. Toisaalta tilin saldo ei välttämättä anna periksi kaikkien investointien tekoon samalla hetkellä. Kertokaas siis arvon kaverit, miksi tässäkin tilanteessa havahtuu tavaroiden auttamattoman huonoon kuntoon vasta, kun kaikki välineet kaipaisivat pikaista uudistusta? Miksi taas kaikki pitäisi pystyä hankkimaan kerralla? Tämä samahan koskee yleensä kosmetiikkaa, hiustuotteita, vaatteita yms.

Niin. Kaiken tämän lisäksi kohtasin vielä karun totuuden. Olen vain vanapii-koiraurheilija, kun ei minulla ole edes otsalamppua. Kun sen olen hankkinut niin olen vasta pesunkestävä, katu-uskottava koiraihminen, joka haluaa tosissaan panostaa koirien kanssa tekemiseen

Elvis korkkasi eilen torstaina luolakoiran uran. Päästiin katselemaan kettuja Nummiseen (Nummisiin?) keinoluolastoon ihan ensimmäistä kertaa. Vähän jo jännätti että mitenkähän Elvis käyttäytyy kun elikon näkee, mutta toisaalta luottavaisin mielin olin, sillä ainakin porot (elävät ja puusta tehdyt) on haukuttu lapissa kiitettävästi.

Hurjalla kiireellä sitten töistä starttasin koiraa hakemaan ja suunnistamaan Järvenpään pohjoispuolelle hakukaverin opastuksella. Kun latoon, jossa keinoluolat olivat, saakka päästiin, Elvis haukkui ensitöikseen muutaman miehen. Yritin kyllä nätisti kertoa, että ei niitä miehiä ollut tänään tarkoitus haukkua, mutta ei se poika ihan sitä tajunnut.

Toisella yrityksellä ladossa oli sitten jo kettukin häkissä. Tuolloin aiemmin haukutut miehet eivät enää häirinneet Elvistä, vaan rohkeasti poika meni puolen metrin päähän haistelemaan mikäs karvakaveri siellä köllöttää. Kun kettu vähän liikahti niin tuli Elvikseenkin vauhtia. Vähän poika ensin katseli että mitäkäs tässä tehdään kun ei ole ennenkään haukkua saanut, mutta kun mamma vähän kannusti että nyt anna mennä täydeltä laidalta, ei mikään enää estellyt Elviksen vahvaa ja tasaista, koiramaista haukkua. Ei siis sitä Chewbacka-urinaa tai muuten-vaan-vinkumista, vaan Ihan Oikeaa Haukkua. Vähän meinasi Elviksellä kuitenkin olla jännää kun meni liian lähelle, se kettuhan meinasi räpätä nenille. Mutta siitähän Elvis vasta innostui ja häntä heiluen haukkua räksytti elukkaa.

Koska häkissä olleen eläimen haukku meni niin kivasti, testattiin sitten että mitähän Elvis tuumaa keinoluolassa olevasta ketusta. Ensin Elvis ei oikein tajunnut, että miksi se naaraskettu ei liikahda mihinkään ja möllöttää vain pellin takana. Ja kun kettu päästettiin ekasta pesästä seuraavalle, ei Elviksen rohkeus ihan riittänyt mennä pientä pätkää luolaan. Kolme kertaa se ryömi luolalle, mutta pakitti pois heti kun oli enää häntä pojasta näkyvissä. Elvis nokkelana poikana kuitenkin keksi, että jos hyppään tästä kaukalosta pois ja menen ulkokautta tuonne seuraavalle pesälle, niin tämä on huomattavasti helpompaa!

Taas tuumailtiin että hittolainen, se kettu on taas pellin takana piilossa. Mutta kun peltiä vähän raotettiin ja Elvis työnsi kuonoaan lähemmäs kettua ja kettu syöksähti nopeasti Elvistä kohden, alkoi hurja haukku taas! Voi pojat, ei kettu tiennyt kenelle meinasi käydä ryttyilemään! Häntä heiluen Elvis haukkui kettua pesässä eikä koiraa meinannut enää saada pois luolakaukalon pohjalta. Vielä kun kantta laitettiin takaisin luolan päälle, yritti Elvis työntää nenäänsä pellille ja haukkua kettua pesästä ulos. Sain tehdä tosiaan töitä että sain Elviksen hihnalla vedettyä mukanani pois koko ladosta. Vielä matkalla haukuttiin häkin kettu ihan lyttyyn!

Ja piru vie, niin se mamma vaan vei Elviksen autoon takaisin. Niin kivaa kun olisi ollut jatkaa ketun kiusaamista. Tästä se ura taitaa lähteä, ainakin haukun osalta. Nähtäväksi jää, saanko ikinä Elvistä menemään yksin pimeään luolastoon, mutta siitä sitten lisää seuraavassa jaksossa.

Tässä taas muutama kuva pojasta palkintojen kanssa. Miulla on vieläkin kestohymy naamalla viikonlopun jälkeen, tämä ei taida mennä ikinä pois

Ja tässä vielä koko saalis ihasteltavaksi:

Eikä vähiten sen takia, että muutamia kuvia on jo eri paikoista löytynyt. Kyllähän tuo eilinen menestys on tänään maanantaina jaksanut virnuiluttaa kovin kovasti, ei ole räntäsateet ja kylmät viimat paljoa hampaita piiloon laittanut.

Poseerausta kehässä:

Kuva: Marko Tuliniemi

Tässä siis tunnelmia Paras Uros -kehän jälkeen:

Kuva: Heli Korpinen

Ja tässä ROP-kehän jälkeen:

Kuva: Heli Korpinen

Hyvissä tunnelmissa siis edelleen. Ihmettelen vain kovasti, miten tuossa pääsi noin käymään

Täytyy myöntää, että pari ärräpäätä meinasi päästä sunnuntaiaamuna, kun klo 7.30 soi kello. Ulkona oli n. 5 astetta pakkasta ja oli pakko startata Hyvinkäälle Parsonien erkkariin. Aptuksen hallikin oli pirun kylmä ja päivästä oli tulossa todella pitkä, koiria oli pilvin pimein ja parsonien huuto kaikui agilityhallissa.

Elvis oli ensimmäistä kertaa nuorten luokassa, joka starttasi heti ensimmäisenä klo 10. Katri, oma luottotrimmaajamme, huolsi ensin Elviksen kehäkuntoon. Taskut täynnä lihapullaa suuntasimme kohti kehää 17 (?) muun nuoren uroksen kanssa. Uskalsin aamutuimaan sen verran asettaa tavoitteita, että jos ei ERIä tule niin olen kyllä vähän pettynyt. Ja sehän sieltä läpsähti. Samalla Elvis nappasi nuorten luokan voiton, mikä oli jo yllätys. Seuraavaksi saimme odotella paras uros-kehän alkua, pitkään. Nämä kehät käytiin nimittäin vasta kaikkien laatuarvostelujen jälkeen.

Kun aika parhaan uroksen valintaan koitti, oli kello ehtinyt jo pitkälle iltapäivään ja aurinkokin jo hieman lämmitti, ainakin ulkona. Elvis jostain syystä esimerkillisesti kesti paikallaan ja hienosti jolkotteli narun toisessa päässä. Pääsipä välillä käymään sellainenkin vahinko että naru oli välissämme ihan löysällä! OHOH!

Iso kehä oli täynnä toinen toistaan hienompia koirauroita, kaikki sijoittuneet kun laitettiin paras uros kehään. Toimitsija ilmoitti tuomarin valitsevan ensin plaaplaaplaa. Loppu meni koirien huudon takia ohi. Noh, tuomari tulikin ensin meidän luokse ja viittoi meitä menemään keskemmälle. Kyselin siinä sitten toimitsijalta ja muilta keskelle tulijoilta että mitähän tapahtuu. Ei ne muutkaan sitä silloin tienneet. Kuulin tuomarin juttelevan toimitsijoille että vain nämä neljä valittua jäävät kehään, sillä näistä paras uros löytyy. Hui, siinä vaiheessa meinasi käydä jännittämään. Mitäs ihmettä, vieläkö sitä sijoitus paras uros kehässäkin tulee. Ja tulihan se, kierroksen hölkän jälkeen tuomari kätteli Elviksen paras uros ykköseksi! JEEEEEE! Ihan loistojuttu, ei meinannut typerää hymyä saada naamalta kun kuvia otettiin, oli se niin hieno paikka se punaisen ämpärin luona seisoskelu.

Edessä oli sitten vielä rop-kehä, jota en todellakaan ollut odottanut. Siinä vähän harmittelin, että kun tuo Elvis on niin tyttöjen perään että taaskohan sitä peräpää edellä edetään kehässä. Onneksi nartun handleri ymmärsi yskän ja pysyi kohteliaasti liikkeessä kauempana kun pyysin. Ja mitä vielä, eihän tuo Elvis kiinnittänyt tyttöön mitään huomiota! Siis Meidän Elvis, mahtava kulmakunnan uros, ei edes vilkaissut narttua vaikka melkein nenä pyllyssä rivissä seistiin. Kerrankin mamman lihapullat veivät voiton (tai sitten se edellisen päivän hurja treeni ja ulkoilu). Mutta silti! Ja kaikista hurjin juttu oli, että tuomarihan tykästyi niin kovin, että valkkasi Elviksen koko rodun parhaaksi koiraksi! VAU! Elvis pokkasi siis myös sen suurimman ruokasäkin ja pokaalin ja ehdottomasti röyhelöisimmän ruusukkeenkin! Voi sitä typerän hymyn määrää!

En siis vieläkään tajua mitä on tapahtunut. Hurja päivä menestystä takana ja Elvis ihan reporankana. Kaipa tuo selvinnee, kun saa kaikki pokaalit ja ruusukkeet järjestykseen. Tulihan sieltä luonnostaan myös se toinen sertikin.

Eli näin meni lyhykäisyydessään meidän sunnuntai. Kiitos kaikille kanssakilpailijoille mukavasta päivästä ja onnistuneesta näyttelystä! Ja spesial thänks ty Heli ilmiömäisestä kasvatustyöstä, kylläpä tämä meidän koira on sitten kaunis miesmalli! Näillä mennään, ainakin pari viikkoa. Voittajissa tavataan!

Ps. kuvia tulee heti kun hymyilyltäni pystyn niitä kaivelemaan eri foorumeista