Tässä otokset Elviksen ja Rikan kakaroista. On muuten oivan värisiä yksilöitä. Muuten vielä nuo koirat vaikuttavat enemmänkin marsun poikasilta kuin parsonrussellinterriereiltä, mutta eiköhän niistä lähiaikoina kuoriudu oikean näköisiä elukoita.

May I present; Elviksen ja Rikan aikaansaannokset!

Melkein Elviksen luukölaik, mut ei ihan. Isänsä poika

Silmäpuolipoika

Hurmaava tyttötrio!

Mielestäni kakaroilla on mitä mainion väritys. Varsinkin tytöt ovat niin erikoisen ja kivan värisiä, toivottavasti tulevat olemaan karvaltaankin mukavia.

Mahottoman kennelin huoltajalla Annella on kohta kädet täynnä hommia: Rikan “isosisko” synnytti vain neljä päivää ennen Rikkaa 6 pientä pastorikakaraa. Omien huollettaviensa lisäksi jaloissa vipeltää kohta siis 11 terrierinalkua.

Näinköhän maltan odottaa, että pennut kasvavat tarpeeksi isoiksi että pääsee niitä lulluttelemaan

Ps. Näistä pennuista on vielä muutama vapaana, vinkvink

Pohjustukseksi tekstille: en ole roturasisti, ainakaan koirista. Tai en tunnusta. Mutta ihmisistä olen, yksi rotu ihmisistä nostaa niskakarvat pystyyn. Se ryhmä on “Meidän koira on kotikoira, pieni koira tms. koira, ja sitä ei tarvitse kouluttaa”.

Lähdettiin Tuoreen Isin kanssa iltalenkille omille kulmille koirien ruuhka-aikaan. Ensin vastaan “asteli” pikkutsihuhuhahaha, joka fleksissään ampaisi melkein Elviksen kinttuun kiinni. Setä ohkasen narun toisessa päässä ei tehnyt elettäkään poistaakseen tilanteesta pikkutsihuhuhahahaan, vaan katsoa möllötti kuin halpaa makkaraa meitä, kun yritin tilanteesta pois.

Hetken päästä vastaan tuli Isohko Terrieri. Keski-ikäinen täti tuli mutkan takaa iloisesti ravia, kun Isohko Terrieri fleksi natisten päätti näyttää mihin nyt mennään. Meidän äkättyään Isohko Terrieri iski keskelle tietä jarrut pohjaan ja aloitti hurjan ärinän. Täti siinä sitten yritti tohkeissaan kelailla kahden käden kanssa fleksissä ja valjaissa ollutta koiraansa keskeltä tietä pois. “Ohituksen” jälkeen kuulin takaani tätimäisen torumisen; voivoi pikku karvanaama ei me nyt noin saada toimia kun tulee pikku koira ihana vastaan niin ei tuolla tavalla saa käydä kiltti koira. Hyi.

Kohta vastaan tuli verkkaisesti noutaja, jonka fleksin toinen pää ei selvästi halunnut nähdä meidän tulevan kohti. Koira jolkotteli toisella puolella jalkakäytävää kun lauma ohjaajia toisella puolella. Nyrpeänä siinä sitten pari metriä ennen kohtaamista rupesi ohjaaja kerimään koiraansa lähemmäksi päästääkseen sen heti meidän kannoilla taaksemme. Hyvä ettei hanuriin törmännyt kun niin lähelle puski takaapäin.

Seuraavan mutkan takaa kuulin jo ääniä. Setäpuolinen mies siellä yritti toppuutella Nuorta Noutajaansa, jolle hihna oli selkeästi käynyt aukomaan päätään. Nuori Noutaja oli hampaat tanassa repimässä omaa hihnaansa leikkikentän penkassa setän kanssa kun kävelimme ohi. Oikein säikähdin, kun oltuamme heidän kohdalla päätti tuo Nuori Noutaja ottaa ja lähteä moikkaamaan toista koiraa, ja setä ketterästi kuin gaselli kirmasi koiransa perässä pitkin hankia. Ehdittiin alta pois, onneksi. Parin sadan metrin päästä käännyin katsomaan taakseni; siellä se parivaljakko seisoi ja tuijotteli peräämme.

Mikä ihme noita ihmisiä siellä fleksin toisessa päässä oikein vaivaa? Ovatko ne ikinä kuulleet hallinnasta tai nähneet “normaaleja” koiria liikenteessä? Eikö kauhistuneet katseet ohitustilanteessa kerro mitään aihetta katsoa peiliin tai siihen narun toiseen päähän ja kiinnittää huomiota siihen käytökseen? Onko tosiaan niin, että näitä pikku- ja isorekkuja ei viitsitä normaaleille käytöstavoille kouluttaa?

Olen ollut siinä käsityksessä, että pienet lapsetkin opetetaan tavoille, kukin tavallaan. Koirastahan monesti puhutaan perheenjäsenenä jne. Miksi lapsen pitää osata käyttäytyä edes välttävästi ihmisten ilmoilla, mutta koiran ei? (Pahoittelen tässä yleistystä, niitä poikkeuksia sekä lasten että koirien kasvatuksessa löytyy. Lapsettomana on hyvä huudella..)

Varmasti ainakin suhteellisen moni itsetietoisen pienen terrierin omistaja ja kanssaeläjä on taistellut hihnan kanssa, miten pitää toimia. Hankalia tilanteita on: toiset koirat, ihmiset, pyörät, kelkat, autot jne ovat varmasti tuottaneet tavalla tai toisella harmaita hiuksia. Mutta kun vähän viitsii tehdä selväksi sinne alemmalle tasolle hihnassa, että mikä on hyväksyttyä ja mikä ei, kaikkien elämä on huomattavasti helpompaa. Näin minä ainakin itse koen.

Elviksen kanssa ollaan jo onneksi päästy siihen saakka, että minun kanssa hihnalenkillä ei muihin koiriin saati ihmisiin tms. tarvitse kiinnittää huomiota. Jos muita on lenkkiseurana, hihnassa vetäminen on hittijuttu. Elvis ei enää siis edes kiinnitä juuri huomiota muihin koiriin vaan ohittaa ne pääsääntöisesti hyvin. Jos vastaantuleva koira ärähtää, antaa Elvis kyllä äänimerkin että kyllä täälläkin osataan. Jos poika syystä tai toisesta kiinnostuu vastaantulijoista tai ohittajista, tiukka ja matala ei riittää lopettamaan aikeet niihin anturankuviin. Ei meillä tule kuuloonkaan että jäädään tuijottelemaan perään tai haistellaan kaikki koirat jotka vastaan tulevat, saati että hihna kireellä ohitetaan haukkuen kaikki mikä liikkuu tai on paikallaan, tai odottamaan paikalleen että se naapurin rekku sieltä tulee kohdalle että voidaan hyökätä. Ei. Meillä kävellään hihnassa silloin kun siinä ollaan, eikä silloin leikitä ja hilluta ja huudella.

Olisi mielenkiintoista joskus nähdä, miten noilla tsitsuhuhuhahahaloilla, Isohkoilla Terriereillä ja Isottelevilla Noutajilla hoidetaan kotona asiat. Mahtaa olla showta kynsien leikkuut ja muut hoitotoimet. Koirilla tosin ei varmaan ole peräkiree olo, saavathan ne varmaan tehdä juuri sitä mitä haluavat ilman seurauksia.

Onneksi iltalenksulla vastaan tuli myös kaksi kolmikkoa, joille teki mieli nostaa pipoani. Pari lapinkoiraa tuli nuoren naisen kanssa vastaan, eikä naisen laumassa ollut vaihtoehtona urista vastaantulijoille. Loppusuoralla, juuri kun mammastakin oli tulossa näiden ajatusten kanssa vähän peräkiree, asteli vastaan nuoren pojan kanssa hienosti hallinnassa olevat kaksi sakemannia. VAU.

Ja vielä lopuksi niille, joilla on pihassaan aita, pieni lapsi ja lunta: Tehkää selväksi sille muksulle ettei kannata hypätä aidan päältä koiran selän taakse penkkaan juuri kun koira on haistelemassa naapurin uutisia. Tai sen jälkeen (tai yleensä ikinä) lähteä juoksemaan kiljuen perään kun koira poistuu taluttajineen paikalta. Sanokaa sille lapselle, että koira on eläin eikä sen kapasiteetti riitä miettimään onko se nyt naapurin Ritvan keskimmäisen lapsen pikku kätönen, mikä säikähtäneen koiran suusta kohta löytyy.

-Toisesta päästä kiree hihna-

Pikku-Elviksiä syntyi siis kaksin kappalein ja Pikku-Rikkoja kolmin kappalein eilen illalla 15.2.2010. Elviksestä tuli siis ylpeä isi, vaikkei se varmasti tajunnut vastuun määrää kun tyttöystävä vieraili meillä joulukuussa. Tais olla Miehellä muut ajatukset mielessä..

Kakarat ovat kuulema aikas kookkaita, mutta Rikan eka synnytys oli mennyt hyvin. Muita tietoja tähän hätään ei minulla vielä olekaan, mutta odotellaan jos vaikka kuvia ilmaantuisi joskus

Isi toivottelee lapsukaisilleen vilkasta ja energistä lapsuutta siellä kasvattajan hellässä huomassa

Voi piru että olin viikonloppuna pahalla tuulella. Koko viikonlopun kiukuttelin itselleni ja koiraparoille. Sunnuntaina ajattelin sitten käydä vääntämässä parin tunnin hikitreenit että kiukku laantuisi. Laantuihan se, hetkeksi.

Kun menin kotia, oli Elvis-poika jälleen keksinyt tekemistä ihan itse. Koira PRKL söi miun silmälasit! Joojoo, oma moka, mitäs jätin tavaroita väärään paikkaan. Mutta silti! Olis sitten napannut edes ne kaukosäätimet tai kirjan, mitkä oli myös pöydällä hollilla. Mutta kun ei! Miun ikivanhat ihan ihkut silmälasit on nyt pikkuriikkisinä palasina. Tosin aika taitavasti syötynä: linssit on edelleen naarmuitta. Mutta eihän se paljoa lohduta, kun kehykset on vuodelta miekka ja kypärä ennen käpysotia, joten linssejä ei juuri voi hyödyntää. Kyllä syletti.

Onni onnettomuudessa, sillä Instrussa oli kaikista kehyksistä -50%, wuhuu! Yleensä valkatessa pokia, löydän ne parhaimmat alelaarista. Nämäkin jo edesmenneet lasit maksoivat muistaakseni pokiltaan 50 euroa Yli puoli tuntia eilen mietiskelin ja testailin enkä uskonut tätiä, että kaikki potentiaaliset pokat on jo koitettu. Parit ihan kivat löytyi, mutta olin vähän pettynyt itseeni. Kerrankin olisi ollut mahdollista etsiä jotain uutta ja hienoa, ja parhaimmaksi katsomani kehykset olivat lähes identtiset vanhojen kanssa. Pöh.

Onneksi sain Instrun tätin vielä puhuttua ympäri, että jos vielä löytyisi jotkut pokat mitä en ole koittanut. Löytyihän sieltä sit! Harmikseni huomasin, että kivat hienot kehykset olivatkin kalleimmat mitä liikkeestä löytyi Oli siis otettava kuudes tai seitsemäs rundi, että ne toisiksi parhaat löytyisivät. Onneksi jotain löytyi, ja nyt pitäisi pari viikkoa piilareilla yrittää sinnitellä kunnes uudet lasit tulevat.

Huomasin myös, että minussa ei sitten ole pätkän vertaa muoti-ihmistä (ja kyllä, olen huomannut tämän myös aikaisemmin, nyt se vain jälleen tuli ilmi). Kaikki muotikehykset olivat joko liian blingbling tai muistuttivat armotta äitini hääkuvaa (kirjoittajan huom: vanhempani menivät naimisiin joskus kauan kauan sitten, jolloin muodissa olivat suuret, kuvaputkitelkkarit kuoria muistuttavat lasit. Eli ne lasit on silloin olleet ihan kivat.). Jostain syystä kärpäsen silmiä muistuttavat lasit eivät vain sattuneet minun päähän, vaikka kuinka täti vakuutteli näiden olevan viimeistä huutoa. Pahin yhdistelmä oli sekä blingblingit että sentin paksuiset, lautasta muistuttavat pokat.Nauroinkin tätille, että verkkari-ihmisenä voisi näyttää vähän hassulta hurjat timangit sankojen kyljessä, kun ne olisivat tiettävästi se ainoa naisellinen juttu minussa.

Onneksi laajasta valikoimasta löytyivät sopivan neutraalit ja pikkuisen erilaiset lasit kuin aikaisemmat. Niitä siis odotellessa.

Ainiin, tarjosihan Instru vakuutusta silmälaseille. “Että sitten jos tulevaisuudessa jostain syystä käy niin että vaikka esim. lapsi tai KOIRA syö tai vääntelee lasit, niin tämä vakuutus korvaa”. Piikki ihan suoraan lihaan..

Ja taas sataa lunta.