Niin se vaan taas kerran pääsi käymään että yksi vuosi tähän matkamittariin tuli täyteen. Jos ryppyjä jo näkyy, laitettakoon ne töiden ja koirien syyksi, iällä ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä Minä kun olen nuori ja jopa lähes teini, se riippuu vain tarkastelun näkökulmasta ja siitä, mihin vertaa.

Viikonloppuna käytiin Elviksen kanssa Kirkkonummella silmä- ja polvitarkastuksessa. Hyviä uutisia tuli, poika on täysin terve, ainakin noilta osin. Parin viikon päästä olisi sitten Tuusulassa geenitesti, josta selviää kantaako Elvis linssiluksaatioon altistavaa geeniä vai ei. Onneksi poika on korkeintaan sairaan alleelin kantaja eikä voi koskaan sairastua, koiran isä on nimittäin täysin puhdas tästä tapauksesta. Äidillä on löydetty ko. alleeli, mutta koska “sairausgeeni” pitää tulla molemmilta, ei Elvis voi olla sairas. Eli näiltä osin tulevat naisasiat ovat kunnossa.

Viime torstaina käytiin taas moikkaamassa kettua, tällä kertaa molempien koirien voimin. Vähän jännitti miten Turpo reagoi, se kun ei juuri ääniä päästele kun painiessaan Elviksen kanssa. Mutta, toisin kävi! Jo ladon edessä Turpo aloitti matalan murinan ja haukahtelun, joka yltyi hurjaksi haukuksi heti kun ketun näki! Ei siis tälläkään ipanalla ollut ongelmia ketun kanssa. Turpolla oli juuri sellainen meininki, että “kuules tuleppas kettu lähemmäs niin näytän hampaat, mie olen kovempi jätkä ikinä, mie haukun kovempaa. Äläkä liiku siellä häkissä kun mie tuun ja uudestaan haukun siut ihan suohon. Nii, ai että sinne koppiin menit piiloon, mie tiedän että menit sinne, mie haistan siut ja kuulen siut. Mie oon kovempi jätkä, tuu pihalle ni haukun lisää siulle!”

Elvis meni ensimmäistä kertaa luolaan suun ja siinä olevan ahdingon kautta. Kerran jätkä ehti pakittaa pois ja katseli, että täältä ulkokautta olisi kyllä huomattavasti helpompi mennä. Toisen kerran en edes ehtinyt saada koirasta kiinni kun se jo tetsaili sisälle luolaan ihan itse. Tarkasti jopa etupesän ihan hiljaa ja jatkoi aina pellille saakka. Siinä vähän aikaa piti funtsia, että hei, ettekö tosiaan meinaa ottaa tuota peltiä pois että voisin kunnolla näyttää kuka haukkuu ja ketä. Pian kuitenkin tuli jo ääntä luolasta ja Elvis eteni loistavasti ketun perässä jättäen pienen raon ketun ja itsensä väliin. Meni kuitenkin ihan matalampiinkin kohtiin haukkumaan eikä jäänyt ahdingon taakse. Hienosti siis meni jälleen kerran. Nyt onneksi alkaa talvitauko niin saa poika päässään miettiä, mitäs sinne luolaan oikein jäikään.

Turpolle taisi kettuilusta jäädä kunnon fiilis päälle. Eilen lenkillä ollessamme isä ja poika ajelivat suhteellisen kookkaalla kauko-ohjattavalla autolla. Ja tällä kertaa se oli Turpo kun alkoi haukkua ja heilutella häntää ja tempomaan. Siellähän meni saalis eikä mamma päästä edes perään! Pieniä koiramaisia piirteitä alkaa tuosta neidistä siis löytyä.

Muuten elämä menee niinkuin ennenkin. Töissä joutuu istumaan, vaikka Etelä-Suomeakin on jo talvi hellinyt. Tälläkin hetkellä olisi niin loistava ilma olla pihalla ja ihastella talvimaisemia, sen kerran kun niitä täällä on. Mutta kun ei. Pitänee sitä sitten taas kaivella raportteja esille, laittaa leuka rintaan ja rientää kohti uusia pettymyksiä.

Kettu siis kuittaa, ainakin ensi kevääseen saakka.

On jo aikoihin eletty. Minä, kuka en vieläkään tunnusta pitäväni juoksemisesta, menin ja ostin itselleni ihan oikeat juoksukengät. Siis JUOKSUkengät. Uskokaa tai älkää, mut miun reikäiset lenkkarit ovat historiaa!  Tosin niitä ei vielä ole viety roskiin, jos niitä vielä tarviis joskus…

Oikein goretex-juoksulenkkarit lähtivät pudget sportista (pehmeellä peellä) mukaan. Olimpa ihan oikea tuhlari, sillä samalla kertaa sponsoroin itselleni myös juoksuasun, sillä näinä suhteellisen viileinä syysaamuina ei enää oikein pelkissä vanhoissa jazz-housuissa kipitellä. Kyl nyt kelpaa kirmata gasellin lailla pimeinä aamuina pitkin asfaltteja. Välineurheilua, sitä siis. Odotan kyllä edelleen milloin tämä lenkkeilyn “riemu” jättää miut, sillä eihän miun kuulu näin pitkään jaksaa juoksennella heti aamutuimaan. No, ehkä tämä kevääseen mennessä menee ohi.

Ei muuten ollut mikään yksinkertainen juttu tuo kenkien osto. Oli jos jonkinnäköistä ja -mallista lenkkaria hyllyt pullollaan. Vaatimuksena oli, että kenkien täytyy kestää myös vähän vettä, ja niillä pitää myös pystyä kävelemään. Oli siis pakko kysyä konsultaatioapua myyjältä. Tämän jälkeen sitten selvisikin, että jos tahtoo juosta normissa kaupunkimaisemassa, niin samoilla vedenkestävillä kengillä ei sitten voi juosta kesällä. Maastokengät ovat sitten asia erikseen. TÄH! On sellasta pohjaa ja iskunvaimennusta ja lämmikettä ja jotain, mistä en edes tajunnut. Ja kuulema talvijuoksuun suunnitelluilla kengillä myös kipeyttää kesällä jalkansa. Taidetta.

Kengät kuitenkin sain ostettua ja niitä on jo myös testailtu. Oli pikkusen eri asia kävellä ja juosta tuollasilla ihan siihen suunnitelluilla tossuilla. Olo oli tosiaan kun gasellilla kun niin kepeästi jalka nousi! Heittämällä kirmasin pitemmän lenkin kuin aikaisemmin eikä jalat olleet yhtään väsyneet. Kyllä niillä näköjään jotain merkitystä on, varusteilla nimittäin. Eli jos miullakin olis piikkarit, niin olisin varmaan lähes yhtä nopea kun Usain Bolt. Vähintään.

Ja muihin aiheisiin. Viikonloppuna pistäydyin isin suunnassa Imatralla ja siivotuttamassa koirat Lappeenrannassa. Oltiin siskojen kanssa TOSI ahkeria ja siivottiin iskän omakotitalo ikkunoita ja kaappeja myöten. Koirilla olikin tekemistä kun sekä pihalla että sisällä tapahtui hurjasti kaikkea, eikä millään meinannut ehtiä vahtimaan kaikkia tekemisiä. Jotain meinasi väistämättä jäädä näkemättä. Iltasella käytiin myös mettälenkillä, ja 18 vuoden Imatralla asumiskokemuksen jälkeen pystyin silti eksymään metsään. Nyt se otsalamppu olisi todellakin ollut tarpeen. Kävi muuten ilmi, että myös isälläni on otsalamppu, joten hänkin on selvästi katu-uskottavampi kun mie

Otsalampusta puheenollen, huomasin eilen illalla että pitäisi vissiin vaihdattaa patteri koiran valopantaan sekä ostaa toiselle koiralle jonkunlainen valonlähde. Näppärästi koirat katoavat pimeään peltoon ja metsään, vaikkei lunta vielä olekaan maassa. Ja kun tähän yhtälöön lisätään juoksentelevat jänikset, niin piakkoin en enää löydä koiriani millään. Valonlähteen avulla voisin edes vähän havainnoida, että tuonne suuntaan ne vielä joskus juoksi. Eihän se tosin takaa että ne enää siellä suunnassa olisi, mutta harjaantuneena jäljestäjänä voisin vaikka mennä niitä etsimään kun tiedän mihin suuntaan ne pinkaisivat.

Mitähän muuta. Huomenna olisi tarkoitus mennä taas haukkumaan kettu maan rakoon, tai sieltä pois. Turpo ei vielä kettua olekaan nähnyt, joten katsellaan mitäs neiti siitä huomenna tuumaa. Elviksen silmäkulmakin alkaa olla terve, tulehdus on kokonaan hävinnyt. Nyt vain odotellaan, että josko karva kasvaisi silmäkulmaan takaisin ja puuttuvat pigmentitkin vielä löytyisivät. Ei vissiin muita ihmeitä tällä kertaa. Taaskaan.