Kyllä menee koira- ja ihmisurheilu välineelliseksi, tulin siihen tulokseen viikonloppuna. No, mitä sitä ei tekisi, ainakaan koiran hyvinvoinnin ylläpitämiseksi.

Kaikki alkoi siis siitä, kun viikonloppuna lähdin taas metsään hakutreeneihin. Joka kerta, mihin ikinä treeneihin koiran kanssa lähdenkin, on mukanani kassillinen tavaraa. Pitää löytyä namia, namikuppia, palloa, patukkaa, liiviä, eripituisia ja -kokoisia ja -materiaalisia hihnoja ja pantoja, vettä, kakkapusseja, vanhoja sukkia, hammasharja, paidanriekale ja kovakuminen lelu. Ja tietysti vettä, vesikuppi, off-suihke sekä paljon paljon muuta hyödyllistä. Ikinä kun ei tiedä, mitä sitä innostuu treenaamaan matkalla. Tämän tavarapaljouden keskellä tajusin, että minultahan puuttuu kokonaan koulutuspatukka sekä kunnon tokoiluun sopiva panta, tai siis Elvikseltä puuttuu se panta. Lisäksi vanha pallo on jo vähän menettänyt merkitystään, eikä Turpon palloa voi Elvikselle antaa, kun se raukka syö aina kaiken.

Tästä viisastuneena sunnuntaina kopilta ostin koulutuspatukan, jolla Elvikseen saisi uutta intoa koulutuskentällä. Ja ai pojat että sitä intoa löytyikin. Samaisella patukalla tuli testattua myös esineruutua, ja intoa siihenkin hommaan riitti ihan riittävästi.

Illalla lenkillä huomasin jälleen tämän tavarapaljouden. Olen nyt viimeisen kerran päättänyt, etten enää menetä hermojani hihnalenkillä. Ainakaan kun kävelen poijjaan kanssa itsekseen. Elvis siis osaa jo aika hyvin käyttäytyä hihnassa, mutta ei vielä mielestäni ihan riittävän hyvin. Tästä syystä huomasin lenkkeileväni vinkulelun vinkumekanismi lapasen sisällä, namipussi taskussa sekä ah-niin-ihana uusi koulutuspatukka toisessa taskussa. Jotain hyötyä tästä välineurheilusta on, nimittäni nyt on 4 lenkkiä mennyt ettei ole kertaakaan tarvinnut kieltää Elvistä tekemästä mitään! Se jopa suurimman osan ajasta käveli täysin miun vieressä. Huomiona: Elvis ei siis ollut käskyn alla, vaan ihan vapaaehtoisesti käveli nätisti miun vieressä, jopa niin että sain kelailla hihnaa käteen ihan urakalla! Ja aijai sitä kontaktin määrää…

Tulin myös huomioineeksi toisen puolen tässä välineurheilussa. Nimittäin sen, että jostain syystä tämä välineellistäminen ei ulotu tähän mamman karderoobiin ollenkaan! Olen siis tiiviisti edelleen pitänyt kiinni aamuisista juoksulenkeistä (lukuunottamatta paria viikkoa kun ei jalan kivut antaneet periksi juosta, tällöin vain kävelin: seliseli). Syksyn pimetessä ja aamujen kylmetessä ja märetessä (?) olen kiinnittänyt huomiota omiin välineisiin. Ja ohoh. Aamulenkkilenkkareissa ei enää ole kantapäässä mitään pehmikkeitä, vaan kantapään kohdalla on vain lenkkarin ulkokuori. Tämä johtuu vain ja ainoastaan lenkkareiden aika pitkästä elämänkaaresta ja kovasta käytöstä. Lenkkarit ovat myös saaneet osansa Elviksen hampaista, josta syystä lenkkärin läpissäkään ei juurikaan ole täytettä. Housuina toimivat ikuvanhat, vielä kuitenkin jostain syystä ehjät (= ainoat ehjät) jazz-housut, joissa on liian pitkät lahkeet. Lisäksi toisista kävely-, treeni- ja muuten vaan ulkoilukengistä alkaa tulla kosteus läpi. Aika siis näyttää, milloin vesi holahtaa ihan solkenaan ennen niin vedenkestävän kalvon läpi.

Nuukuus siis taitaa iskeä, kun omia välineitä ja vaatteita pitäisi uusia. Olenhan tehnyt jo suuria hankintoja: reilu vuosi sitten ostin kunnon goretex -ulkoilupuvun, jottei pikkunenkaan sade haittaa välttämättömiä liikuntahetkiä pihalla. Jostain syystä tuo yksi investointi kymmenessä tai viidessäkään vuodessa ei kuitenkaan liene tarpeeksi. Hankala tilanne, sillä liikunnan iloa vähän syö huonot välineet, niin pinnalliselta kuin se voikin kuulostaa. Toisaalta tilin saldo ei välttämättä anna periksi kaikkien investointien tekoon samalla hetkellä. Kertokaas siis arvon kaverit, miksi tässäkin tilanteessa havahtuu tavaroiden auttamattoman huonoon kuntoon vasta, kun kaikki välineet kaipaisivat pikaista uudistusta? Miksi taas kaikki pitäisi pystyä hankkimaan kerralla? Tämä samahan koskee yleensä kosmetiikkaa, hiustuotteita, vaatteita yms.

Niin. Kaiken tämän lisäksi kohtasin vielä karun totuuden. Olen vain vanapii-koiraurheilija, kun ei minulla ole edes otsalamppua. Kun sen olen hankkinut niin olen vasta pesunkestävä, katu-uskottava koiraihminen, joka haluaa tosissaan panostaa koirien kanssa tekemiseen