Kun otin ensimmäistä tatuointia syksyllä 2004 olin täysin sitä mieltä, että se on ja tulee olemaan aina ensimmäinen ja viimeinen. Miami Ink:iä “väkisin” sivusta seuranneena ideaa uudesta kuvasta alkoi syntyä. Itse asiassa ideoita oli kaksikin, hyvinkin erilaista. Mielessäni vääntelin ja kääntelin ajatusta ikuisesta kuvasta ihollani ja toivoin, että pahin höyrähdys menee ohi. No, ei se mennyt. Päinvastoin idea sai pikkuhiljaa enempi raameja ja jonkinlainen kuva hahmottui mielessä.

Samaan aikaan ukko myös Miami Ink:stä innostuneena päätti ottaa lohikäärmeen vasempaan käteensä. Ison sellaisen. ukko otti ja toteutti ajatuksensa siskonsa Tiian kaverin Ismo Kuivalaisen toimesta. Porukalla sitten ihasteltiin puolivalmista lohimatoa pari päivää ja päätin kysäistä, josko Ipe olisi innostunut suunnittelemaan minullekin kuvan. Ja olihan se.

Olin päättänyt, että tulevan uuden tatuoinnin tulee merkitä miulle jotain. Kerroin Ipelle muutamat tausta-ajatukset kuvasta ja annoin suunnitteluun muuten vapaat kädet. Itsenäisyyspäivän viikonloppuna sitten porukalla toteutettiin ideat ja ajatukset, jotka olivat Ipeltä paperille syntyneet.

Niin kliseistä kuin se onkin ja niin “suoraan” Miami Ink:stä. Miun vasemmassa lavassa on nyt aina kipeällä tavalla tehdyt muistot kahdesta kipeästä asiasta miun elämässä. Kaksi perhosta, pienempi ja isompi. Perhoset muistoina äitistä ja Emmasta.

Kuvia tatuoinnista löytyy täältä ja toivottavasti myöhemmin myös miun flickrin kansiosta.